lauantai 13. joulukuuta 2014
Kohtaa
Mä luulen, että ihmiset missaa ihan hirveesti hyviä keskusteluja ja upeita ihmisiä bussipysäkillä istuskellessaan tuijottaen älypuhelimiensa näyttöjä kuulokkeet korvilla. Mä en tiedä, olisko tän päivänen kohtaaminen jääny tapahtumatta, jos mä olisin viime yönä päättänykin napsauttaa pikku-SIMin isosta irti ja siirtää sen (vielä toistaseks) keittiön laatikkoon takaisin palanneeseen älypuhelimeen. Olisko se jääny tapahtumatta, jos mä tietäisin tai olisin ollu vaivautunu ettimään mun jälleen hukassa olevat kuulokkeet? Tosi usein sitä jossittelee, ja ajattelee, että mitä jos asiat olis menny toisin. Mä todellakin oon ilostunut siitä, että tänään meni just näin, että tänään tapahtu jotain epätavallista. Ja ei se mitään sen suurempaa ollut, mutta kyllä tollaset asiat piristää ja tekee päivästä jotenki erityisemmän. Ikinä kukaan ei o koskaan missään bussipysäkillä tervehtiny ihan vaan muuten vaan. Mun mielestä siitä pitäs tulla ihan yleinen normi! Aatelkaa, kuinka paljon uusia ihmisiä meijän elämään saattas eksyä. Bussimatkalla uuden tuttavuuden lähdettyä mun vierestä mä rupesin miettimään, että ihan varmastihan me missataankin paljon noita tollasia mahollisuuksia, mutta kuitenki luotan elämään sen verran, että jokaisella tapahtumalla on joku tarkotus. Ja jokasella tapahtumatta jääneellä asialla taitaa yhtä lailla olla. Niiden on kai sitten tarkotuskin jäädä tapahtumatta, vai?
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
Ylösalasin
Se on sunnuntai ja sehän täyty tietenkin alottaa pannareilla. Aavistuksen kärähtäneillä, sellasilla... Täytyy vaan myöntää, että joko mussa on vika (mut eihän se niin voi olla?), tai sit mun hella ei jotenki vaan asetu sille ideaalipaistolämmölle. Niin, tai sit taikinas on vika. No joo, masu on täynnä, ja vehnä väsyttää.
Oon onnistunu olee miettimättä turhaa sitä, etten oo nyt yli kuukauteen kirjottanu mitään. En ees tarinaa eteenpäin. Eilen meinasin jo saada sydärin, kun tietokone alko taas päivittymään, ja pelkäsin, että nyt taas lähtee kaikki maholliset tiedostot, enkä ollu tallentanu kovalevylle viimesimpiä kirjotettuja kohtauksia, söpöjä alkuseurustelujuttuja ja muuta teinidraamaa. Ei ne lähtenyt. Tallensin heti päivittymisen jälkeen. Nyt mä kirjotan tätä tekstiä, ehkä illalla ihmettelen, josko inspiraatiota löytyis myös tarinalle.
Syysloman jälkeen stressi meinas alkaa puskeen, turha murehtiminen ja sellanen, mutta onnistuin käsittelemään sen. Joo, mä kirjotin kirjeen. Yleensä murheiden ja stressinaiheuttajien käsittely auttaa asiaa, ja sen jälkeen elämää voi taas jatkaa normaalisti, eikö ookin yllättävää...? Rantapalloteoria still alive. No joo, syysloman jälkeen alko myös kehittyminen. Ihana ihana Stefan tuli modernista Euroopasta pariks viikkoo meitä opettamaan. Mä kävin taistelua syvien vatsalihasten ja lonkankoukistajien kanssa, ja erään pilatestunnin jälkeen karkasin vessaan nyyhkyttämään surkeuttani. Ei musta ikinä tuu tanssijaa, mä aattelin. Seuraavana päivänä mä huusin salin puolesta välistä käsien päältä Sonjalle, että KATO! Mä löysin mun lantioni. Mä olin ylösalasin, ja pysyin siellä aavistuksen kauemmin, kun sen 0,2 sekuntia. Sen jälkeen mua ei pelottanu tippaakaan kokeilla yhen käden kärrynpyöriä tai niitä ihme olanpyöräyttämisjutskahyppyjä. Eheei, mä aloin uskoo itteeni. Mä pystyin mihin vaan! Viime viikon loppuna mä istuin Porvoossa systerin luona aamupalapöydässä ja kattelin sellasta puolen metrin tyhjää tilaa seinän vieressä, ja totesin että nyt tekee mieli seistä päällä. Apina... Ja tällä viikolla meillä oli akroa. Maanantaina pelotti yhden käden kärrynpyörät, mutta seuraavana päivänä menin sen enempää miettimättä kyynärkärrynpyörään ihan että humps vaan. Muutosta on siis totta vie tapahtunut, yläkroppaan on tainnu tulla hitusen lisää voimaa, mutta kehonhallintakin on kehittyny.
Mulla on muuten aurinkoa vähän ikävä, tuolla on niin kurjan harmaata. Ehkä mä selviin vajaat kolme kuukautta, sit ollaan tänkaltasissa maisemissa, vihdoin!
Oon onnistunu olee miettimättä turhaa sitä, etten oo nyt yli kuukauteen kirjottanu mitään. En ees tarinaa eteenpäin. Eilen meinasin jo saada sydärin, kun tietokone alko taas päivittymään, ja pelkäsin, että nyt taas lähtee kaikki maholliset tiedostot, enkä ollu tallentanu kovalevylle viimesimpiä kirjotettuja kohtauksia, söpöjä alkuseurustelujuttuja ja muuta teinidraamaa. Ei ne lähtenyt. Tallensin heti päivittymisen jälkeen. Nyt mä kirjotan tätä tekstiä, ehkä illalla ihmettelen, josko inspiraatiota löytyis myös tarinalle.
Syysloman jälkeen stressi meinas alkaa puskeen, turha murehtiminen ja sellanen, mutta onnistuin käsittelemään sen. Joo, mä kirjotin kirjeen. Yleensä murheiden ja stressinaiheuttajien käsittely auttaa asiaa, ja sen jälkeen elämää voi taas jatkaa normaalisti, eikö ookin yllättävää...? Rantapalloteoria still alive. No joo, syysloman jälkeen alko myös kehittyminen. Ihana ihana Stefan tuli modernista Euroopasta pariks viikkoo meitä opettamaan. Mä kävin taistelua syvien vatsalihasten ja lonkankoukistajien kanssa, ja erään pilatestunnin jälkeen karkasin vessaan nyyhkyttämään surkeuttani. Ei musta ikinä tuu tanssijaa, mä aattelin. Seuraavana päivänä mä huusin salin puolesta välistä käsien päältä Sonjalle, että KATO! Mä löysin mun lantioni. Mä olin ylösalasin, ja pysyin siellä aavistuksen kauemmin, kun sen 0,2 sekuntia. Sen jälkeen mua ei pelottanu tippaakaan kokeilla yhen käden kärrynpyöriä tai niitä ihme olanpyöräyttämisjutskahyppyjä. Eheei, mä aloin uskoo itteeni. Mä pystyin mihin vaan! Viime viikon loppuna mä istuin Porvoossa systerin luona aamupalapöydässä ja kattelin sellasta puolen metrin tyhjää tilaa seinän vieressä, ja totesin että nyt tekee mieli seistä päällä. Apina... Ja tällä viikolla meillä oli akroa. Maanantaina pelotti yhden käden kärrynpyörät, mutta seuraavana päivänä menin sen enempää miettimättä kyynärkärrynpyörään ihan että humps vaan. Muutosta on siis totta vie tapahtunut, yläkroppaan on tainnu tulla hitusen lisää voimaa, mutta kehonhallintakin on kehittyny.
Mulla on muuten aurinkoa vähän ikävä, tuolla on niin kurjan harmaata. Ehkä mä selviin vajaat kolme kuukautta, sit ollaan tänkaltasissa maisemissa, vihdoin!
perjantai 24. lokakuuta 2014
Hameeseeni hurahtanut
Mä oon ihan tosi tosi väsynyt. Mutta silti, silti mä haluan puskee tekstiä. Päässä on pyörinyt kuluneen viikon aikana ihan tuhansia ajatuksia, jotka niin mielelläni tallettaisin suoraan pääni sisällä jonnekin lokeroon. Kynää ja paperia kun on kaikissa eri tilanteissa vähän hankala aina pitää matkassa, jotta vois rustaa joka ikisen aivan todella ruhtinaallisen hienon ajatuksen ylös... Joopa joo. Se ajatuksista.
Niin hullun hävettävää kun se onkin (ei ny oikeesti, kuhan sanon), oon istunu ihan tosissani koko päivän kello neljästä eteenpäin koneen ääressä selaten läpi Bloglovinia ja lueskellu ihmisten kirjottamia ajatuksia niiden blogeissa. Järjetöntä! No jooh. Mut jotenki mä inspiroiduin, ku näin erilaisia ihmisiä, erilaisia tarinoita ja elämäntilanteita. Löysin niitä, joista en niin hirveesti inspiroitunut, mutta niistä, joista inspiroiduin, inspiroiduin todella. Hirmu virkistävää nähä, miten varmasti ihmiset kantaa itteään ja omaa tyyliään. Mä havahduin. Ite oon ihan turhan monta vuotta laiminlyöny omaa tyyliäni - jos sellasta lienyt ikinä ollukaan - ja kiskonu joka aamu harmaat kollarit jalkaan ja jonkun yläasteaikasen löysän paidan ylleni. Koko viikon mun on pitäny ottaa vaatekaappi alas, ja tehä inventaario. Tänään mä aloin viikon puhkikuluttamana lähemmäs mun normaalia nukkumaanmenoaikaa puuhaamaan sitä operaatiota. Voi että, kuinka fiksuja valintoja mä aina teen viikonloppujen kanssa. Mä heittelin vaatteita sängylle ja tuoleille kymmeniin eri pinoihin (oikeesti ehkä neljään), sovittelin itsessään tylsähköjä paitoja housujen ja hameiden kanssa ja keikuin peilin edessä. Yllätyin, miten kivalta voikaan melkein jokainen vähän kömpelömmänkin näkönen paita näyttää perus mustan hameen ja sukkisten kanssa. Löysin uudestaan jotain unohdettuja vaatekappaleita, joista ensin ajattelin luopua, mutta päätinkin antaa niille vielä mahdollisuuden. Mulla on jotenkin talvella aina tekosyynä kiskoo ne kollarit ylle, koska "oon tanssija, lihasten pitää pysyy lämpösenä". Joo. Vois alkaa opetella pukeutuu sellai lämpimästi, mut kivasti. Vois alkaa vähä niinku panostaa. Annoin jopa itelleni luvan oikeesti mennä shoppailemaan. Siis sit kun jaksan mennä kestään sitä säätöä kaupungille. Ja yksin en todellakaan mene. Alan nyt valmistelee itteeni siihen, että rahaa tulee palamaan. Mä tarviin öö kenkii, huivii, farkkuu, puseroo (siis ei jeesus, kelpuutin varmaan seitkyt prossaa mun paidoista enää vaa reenipaidoiks), koruu, korvista, kaikkee, kaikkee, kaikkee..! Nii et ei mul muuta.
Niin hullun hävettävää kun se onkin (ei ny oikeesti, kuhan sanon), oon istunu ihan tosissani koko päivän kello neljästä eteenpäin koneen ääressä selaten läpi Bloglovinia ja lueskellu ihmisten kirjottamia ajatuksia niiden blogeissa. Järjetöntä! No jooh. Mut jotenki mä inspiroiduin, ku näin erilaisia ihmisiä, erilaisia tarinoita ja elämäntilanteita. Löysin niitä, joista en niin hirveesti inspiroitunut, mutta niistä, joista inspiroiduin, inspiroiduin todella. Hirmu virkistävää nähä, miten varmasti ihmiset kantaa itteään ja omaa tyyliään. Mä havahduin. Ite oon ihan turhan monta vuotta laiminlyöny omaa tyyliäni - jos sellasta lienyt ikinä ollukaan - ja kiskonu joka aamu harmaat kollarit jalkaan ja jonkun yläasteaikasen löysän paidan ylleni. Koko viikon mun on pitäny ottaa vaatekaappi alas, ja tehä inventaario. Tänään mä aloin viikon puhkikuluttamana lähemmäs mun normaalia nukkumaanmenoaikaa puuhaamaan sitä operaatiota. Voi että, kuinka fiksuja valintoja mä aina teen viikonloppujen kanssa. Mä heittelin vaatteita sängylle ja tuoleille kymmeniin eri pinoihin (oikeesti ehkä neljään), sovittelin itsessään tylsähköjä paitoja housujen ja hameiden kanssa ja keikuin peilin edessä. Yllätyin, miten kivalta voikaan melkein jokainen vähän kömpelömmänkin näkönen paita näyttää perus mustan hameen ja sukkisten kanssa. Löysin uudestaan jotain unohdettuja vaatekappaleita, joista ensin ajattelin luopua, mutta päätinkin antaa niille vielä mahdollisuuden. Mulla on jotenkin talvella aina tekosyynä kiskoo ne kollarit ylle, koska "oon tanssija, lihasten pitää pysyy lämpösenä". Joo. Vois alkaa opetella pukeutuu sellai lämpimästi, mut kivasti. Vois alkaa vähä niinku panostaa. Annoin jopa itelleni luvan oikeesti mennä shoppailemaan. Siis sit kun jaksan mennä kestään sitä säätöä kaupungille. Ja yksin en todellakaan mene. Alan nyt valmistelee itteeni siihen, että rahaa tulee palamaan. Mä tarviin öö kenkii, huivii, farkkuu, puseroo (siis ei jeesus, kelpuutin varmaan seitkyt prossaa mun paidoista enää vaa reenipaidoiks), koruu, korvista, kaikkee, kaikkee, kaikkee..! Nii et ei mul muuta.
Täs on mun vaatekaappi-inventaario-perjantai-inspismusalistan hurmaavin biisi. Nukutaa hyvin.
lauantai 18. lokakuuta 2014
"Käykää ulos kehräten"
Muutkin on varmaan huomannu, miten kaunis meneillään oleva syksy voikaan olla. Auringonpaiste nousee ihan uudelle levelille, ku ruska tuo sitä jotenki toisella tapaa esiin, ja yöpakkaset huurruttaa puiden oksat ja pellot niin upeen valkeiks. Mä oon yrittäny nyt syyslomani aikana nauttia tästä kauneudesta, ja rentoutua, mutta jotenki tuntuu, että oon juossu paikasta toiseen, ja herätyskelloakin on joutunu käyttämään ihan liian monena aamuna. No, miks nyt niin? Mitä mä oon oikeen touhunnu ja kiirehtiny? Sunnuntaina mun joskus aiemminkin mainitsema pitkäaikanen ystävä tuli meille yöks, ja me vietettiin aikaa miten aina ennenkin, keittiössä. Se vaan on meille jotenki luonnollista syöpötellä ja laittaa ruokaa, tai leipoa. Tosin se leipomus oli todellinen epäonnistuminen. Maanantaina nukuttiin kolme varttia ohi herätyskellon. Ei se mitään, mä ehdin silti ihan hyvin hakkauttamaan mustetta mun kehooni. Jep. Kuvaa siitä myöhemmin. Illalla mä kävin vielä tanssiopistolla kattelemassa entisen "toisen kotini" meininkiä ja ihmisiä. Tiistaina mä löhöilin vaan sohvalla ja katoin varmaan neljä tuntia parasta kotimaista telkkasarjaa, Kimmoa. Suomihuumorissa on jotain niin surkuhupaisaa vaatimattomuutta, jee. Keskiviikkona menin yökyläilemään broidille - tehtiiin thaikkuruokaa ja katottiin leffa. Siinä välissä sen kaveri tuli ihka oikeen mäyräkoiransa kanssa (joka oikeestaan oli ihan sympaattinen, vaikken mä pikkukoirista yleensä välitäkään), ja sitten ne katos salille. Siinä välissä mun kaveri tuli kahvittelemaan pikasesti ja ihastelemaan kaupunginvaloja korkeuksista. Waau, mä kyllä iteki olin ihan haltioissani siitä maisemasta, mäkitornit ja kaikki...
Eilen aamulla mä istuin auton kyydissä kotiin päin menossa, ja radiosta tuli älkää unohtako toisianne. Mä ajattelin ennen aamukymmentä elämää Putron laulaessa taustalla, ja sain siitä yhtäkkiä kylmät väreet. Mä en tiedä, onko se yleistä saada kylmiä väreitä elämää ajatellessa - mietin ihan, että hui. Edellisiltana mä olin käyny diippejä keskusteluja elämästä, ihmisistä, itseydestä, ihmissuhteista, itsevarmuudesta, elämän arvoista ja monista muista ikuisista asioista. Näitä keskusteluja mä kävin mun ihan ensimmäisen tanssiopen kanssa ollessani sen luona yökylässä. Mun lokakuun teemana piti olla kiitollisuus, ja hups, se on nyt vähän jääny, mutta ihan asiaa sen enempää ajattelematta, Johanna on ihminen, josta mä vaan oon ihan jumalattoman kiitollinen. Se on seurannu mun kasvua kohta kymmenen vuotta, tanssijana, mutta myös ihmisenä. Jossu on aina jaksanu kannustaa ja tsempata mua, ja uskonu muhun. Ilman sitä mä tuskin olisin nyt Outokummussa matkalla tanssijaks. Sanonpahan vaan.
Loma on kohta läpitaputeltu, ja mä oon vielä enemmän rakastunu syksyyn, mitä aiemmin oon ollu. Vähän mua ehkä alkaa väsyttämään, mutta kyllä sitä jaksaa. Kävin äsken kuvailemassa. Sain mallinkin kuviin, tässä pari hassua otosta. Kiitti, moi.
Eilen aamulla mä istuin auton kyydissä kotiin päin menossa, ja radiosta tuli älkää unohtako toisianne. Mä ajattelin ennen aamukymmentä elämää Putron laulaessa taustalla, ja sain siitä yhtäkkiä kylmät väreet. Mä en tiedä, onko se yleistä saada kylmiä väreitä elämää ajatellessa - mietin ihan, että hui. Edellisiltana mä olin käyny diippejä keskusteluja elämästä, ihmisistä, itseydestä, ihmissuhteista, itsevarmuudesta, elämän arvoista ja monista muista ikuisista asioista. Näitä keskusteluja mä kävin mun ihan ensimmäisen tanssiopen kanssa ollessani sen luona yökylässä. Mun lokakuun teemana piti olla kiitollisuus, ja hups, se on nyt vähän jääny, mutta ihan asiaa sen enempää ajattelematta, Johanna on ihminen, josta mä vaan oon ihan jumalattoman kiitollinen. Se on seurannu mun kasvua kohta kymmenen vuotta, tanssijana, mutta myös ihmisenä. Jossu on aina jaksanu kannustaa ja tsempata mua, ja uskonu muhun. Ilman sitä mä tuskin olisin nyt Outokummussa matkalla tanssijaks. Sanonpahan vaan.
Loma on kohta läpitaputeltu, ja mä oon vielä enemmän rakastunu syksyyn, mitä aiemmin oon ollu. Vähän mua ehkä alkaa väsyttämään, mutta kyllä sitä jaksaa. Kävin äsken kuvailemassa. Sain mallinkin kuviin, tässä pari hassua otosta. Kiitti, moi.
P.S Ne rakastaa-ei rakasta kukkaset ei o vielä kuollu tohon pakkaseen.
lauantai 27. syyskuuta 2014
About love, about life
Pelkkä googletus ei enää riittäny mulle, kun halusin löytää lisää uusia inspiroivia vegaanireseptejä, ja eksyin vahingossa Pinterestiin. No, nyt mä sitten oon jäänyt niin koukkuun. Tuun koulusta kotiin, ja istun iltaan asti selaillen vegereseptejä. Tänään mä hokasin, että Pinterestistä löytää ihan mitä vaan. Perjantai-iltana yksin kotona sitä alkaa vahingossa miettiä taas syvällisiä, joten eksyinpä lueskelemaan mietteitä. Ja niistäpä koostuukin tää blogaus.
Näin mulle on monen monta kertaa sanottu. Tuntuu, että on menny jo liian kauan jostain odottamatta tapahtuneesta asiasta... Asioita haluis tapahtuvan tässä heti ja nyt, mutta ne taitaa tulla aina yllättäen. Ihminen (ainakin tää täällä kirjotteleva) on vaan luonteeltaan niin malttamaton ja kärsimätön, että se odottelu on tuskaa.
Joskus sitä vaan tuntuu, että menneisyyttä on mahdoton unohtaa. Ja niinhän se on. Se on jopa ihan ok. Muistot säilyy, ja niistä tulee välillä pidettyä liianki kovaa kiinni - tahtois vielä uskoa siihen taikaan, mikä niissä hetkissä oli. Tai jotain. Mutta ne vanhat muistot täytys vaan arkistoida jonnekin tieltä pois, ja antaa uusien tapahtumien ja hetkien luoda uusia muistoja.
Välitän. Kyllä. Sepä se mun heikkouteni on. Kun mä välitän jostain ihmisestä, mä todella välitän. Mulle on tärkeempää, että elämässä on muutamia ihmisiä, joihin todella voin luottaa ja joille voi tunteet ku tunteet purkaa, kun että olis paljon sellasia hyvän päivän tuttuja. Silloin tällöin mulle on tullu vaan fiiliksiä, että mä oon ollu se osapuoli, joka välittää paljon paljon enemmän... Ja se tuntuu... noh, pirun ikävältä.
Oon aina inhonnu sellasia ihmisiä, jotka vaan puhuu ja puhuu, mutta asiat jää tekemättä. Sanatki merkitsee, totta kai, mutta niin kliseiseltä kun se aina tulee kuulostamaan, teot on ne, mitkä ratkasee. Toiminnalla ihminen näyttää, mitä oikeesti tuntee ja ajattelee. Jos sanoillaan tarkottaa asioita oikeesti, niin ei o olemassa tekosyitä, ei jos ihan tosissaan sanoo. Sanonpahan vaan, että ite oon saanu tarpeekseni pelkistä sanoista. Ne ei enää taida mulle riittää.
Se teinifiilis, mitä kaipaa. Minkä on jo melkein unohtanu, miltä se tuntukaan. Jokos jo jotakin jooko?
Tää on tärkeetä, sen oon oppinu. On täysin mahdotonta yrittää rakastaa reilulla tavalla ketään toista, jos itteään ei pysty rakastamaan, tai edes arvostamaan. Work in progress.
Näin loppua kohden on kiva saada vähän väriä näihin ajatuksiin. Elämän tarkotusta tässä sitten vaikka miettimään, ja kuulupa siihen isona osana rakkaus jotain toista ihmistä kohtaan, intohimo tehdä jotain for exmpl. to dance? (or bake), tai jotain ihan muuta, mihin ei mun yöllinen ajatuskapasiteettini nyt yllä, kaikki täytyy tehdä sen vuoks, että siitä tulee onnelliseks. Ei sen vuoks, että joku muu olis suhun (muhun) tyytyväinen, tai siks, koska yhteiskunnassa se nyt vaan on cool olla jonkinlainen. Elämä on oma, ja sitä eletään oman itsensä vuoks. So make it awesome. Nää mun ajatukset taitaa kaikki olla tosi itsestäänselviä, mutta näitähän mä itteni vuoks aina pohdin. Et nii. Semmosii mä mietin.
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Sisko ja sen veli
Mitä blogiin kuuluu? Mä jo hetkisen aattelin, et alkaisin kirjottaan tätä blogia englanniks, mutta sen ajatuksen mä nyt toistaseks kumosin... Mistäs nyt olis päiviteltävää...
Lähetään nyt aikajanallisesti korrektisti etenemään tätä mun elämää. Viime perjantaina mulla oli Nummisuutarit-enskari Joensuussa. Ei vaan ollu mitenkään superisti fiilistä, ja jotenki koko porukalla oli vähän alhanen energia tekemisessä. Meni se silti ihan hyvin, ilman mitään hämmennyksiä tai ongelmia. Suurempia sellasia. No, esityksen jälkeen mulla oli sit energiaa ja totesin kaverille, etteipä muuten väsytä. Siinä pikanen keskustelu käytiin ja päädyttiin musiikinpauhusen junttikuution ajelemisen jälkeen mun parvekkeelle korkkaamaan skumppapullo kynttilänvalossa! Yes, I know. Puhun mun parvekkeesta, kynttilöistä ja tähtitaivaista nykysin joka tekstissä, mutta mä vaan rakastan niitä. Mut enivei, olipa erittäin kiva istahtaa ja jutella semidiippejä asioita "pelkän" koulukaverin kanssa. Löyty paljon yhteisiä asioita ja paljon juteltavaa. Tiemme jatkui Kuiluun, tuohon Okun kuuluisaan yökerhoon. Enpä voi siitäkään mestasta muuta todeta, kuin että lol. Teiniiii.
Joo! Tiistaina broidi laitto ilosen yllättävän viestin, jonka seurauksena se tuli parin päivän visiitille mun luokke Kumpuun! :) Koulusta päästyäni mä aloin tohottaan kotona: täyty pyöräyttää nälkäselle motoristille jotain tarpeeks äijäsapuskaa pitäen silti tietysti omista eettisistä ruokaperiaatteistani kiinni. Kaikki vegeeeee. Makaronilaatikko. Sepä se. Soijarouheen saa hyvin piilotettua sinne. Siitä tuli ihan kelpo. Maistu machollekin. Jälkkärin ehdin myös pyöräyttään, persikkamustikkapiirakkaa! Tein siitä taas wannabe-terveellisen täysjyvägraham-ruispohjalla, ja täytteessä oli soijajoguu ja pehmeetä tofuu (eli salee vähärasvast ja protskupitosta?!), joten söin sitä puoliks hyvällä omallatunnolla vielä broidin lähönki jälkeen suoraan vuoasta... Omnom, ehkä mun kutsumusammatti olikin leipuri-kondiittori... Tai vaan joku kakunsyöjä...
Mut mul oli tositosi kivaa. Syöpöttely täyty tasapainottaa, ja me lähettiin käpöttelemään pikkiriikkisen hitaasti hämärtyvään iltaan. Broidi täyty tutustuttaa mun kotipaikkaan. Käytiin kaivoksella ja kurkattiin Multsin ikkunasta sisälle vasta alkaneisiin kontsujameihin. "Mitä noi tekee?" Mä vaan naurahin ja totesin et joo tää on tällast täällä. Kuitenki broidi yllätty tästä mestasta positiivisesti: "eihän tää ookaa niin kämänen, ku mä luulin!" Nimenomaan! Outokummulla on sielu. Illalla leffaa ja hihhihhii sainpas tykästytettyä sen how i met your mother:iin! Jos ei sano mitään, niin ota selvää :> Seuraavana päivänä piti keksii jotain uutta aktiviteettia, ja me päätettiin mennä pelkästään pelleilemään urheilukentälle. Potkittiin puolityhjää (vai puolitäyttä, apua, paljastiko toi sanavalinta nyt mun pessimistisyyden. Eiks, mä luulin, etten enää oo sitä...) lentopalloa ja muisteltiin pienesti kaikkia lapsuuden kommelluksia: pyörätuoliviiletystä sairaalassa jossain päin pohjois-Norjaa, isoveljien valmennuksessa ollutta pikku-Riinaa futismokkena, isoveljen yllyttämää pikku-Riinaa hyppäämässä bäkkäristä niskoilleen... Mitä näitä nyt oli. Pikku-Riina teki kaiken yleensä aina isoveljien yllyttämänä, isoveljien perässä, tai muuten vaan jollakin tapaa isoveljien takia, syystä, ansiosta. Mä tein aina niitä poikien juttuja isoveljien kanssa sillä aikaa, kun systerit kävi balettitunneilla. Mmm, who's taking those ballet lessons now, ha? No mut joo. Reenailtiin myös käsilläseisontaa, päälläseisontaa ja muita vänkiä akroilujuttuja. Oli kivaa. Sen tunnin päätteeks mä totesin, että taidan olla syntyny väärään sukupuoleen. Pienestä pitäen poikien jutut oli aina paljon jännempiä, nykysin kadehdin isoveljiä, jotka tekee kaveriporukalla tollasia randomeja "mennään urkkaa pelleilee"-juttuja. Täällä ollaan niin tiiviisti kaveriporukalla jo pelkästään koulussa, niin jokainen on ihan kiitollinen siitä ajasta, minkä saa viettää rauhassa kotona yksistään. Mut muutenki, ei tytöt pahemmin harrasta sellasta urkkahengailua. Yleensä, kun hengataan, hengataan aina jonkun luona, katotaan leffaa, tai muuta tyttömäistä. Eikä nyt isoveljet voi ottaa pikkusiskoa mukaan jätkäporukkaan urkkahengailee, c'mon, eihän? Ehkä mä vaan tyydyn kohtalooni. Mutta toivon sisimmässäni, että ehkä noita hetkiä vois tulla jatkossa hieman useemmin, urkkapelleily oli kivaa.
Lähetään nyt aikajanallisesti korrektisti etenemään tätä mun elämää. Viime perjantaina mulla oli Nummisuutarit-enskari Joensuussa. Ei vaan ollu mitenkään superisti fiilistä, ja jotenki koko porukalla oli vähän alhanen energia tekemisessä. Meni se silti ihan hyvin, ilman mitään hämmennyksiä tai ongelmia. Suurempia sellasia. No, esityksen jälkeen mulla oli sit energiaa ja totesin kaverille, etteipä muuten väsytä. Siinä pikanen keskustelu käytiin ja päädyttiin musiikinpauhusen junttikuution ajelemisen jälkeen mun parvekkeelle korkkaamaan skumppapullo kynttilänvalossa! Yes, I know. Puhun mun parvekkeesta, kynttilöistä ja tähtitaivaista nykysin joka tekstissä, mutta mä vaan rakastan niitä. Mut enivei, olipa erittäin kiva istahtaa ja jutella semidiippejä asioita "pelkän" koulukaverin kanssa. Löyty paljon yhteisiä asioita ja paljon juteltavaa. Tiemme jatkui Kuiluun, tuohon Okun kuuluisaan yökerhoon. Enpä voi siitäkään mestasta muuta todeta, kuin että lol. Teiniiii.
Mut mul oli tositosi kivaa. Syöpöttely täyty tasapainottaa, ja me lähettiin käpöttelemään pikkiriikkisen hitaasti hämärtyvään iltaan. Broidi täyty tutustuttaa mun kotipaikkaan. Käytiin kaivoksella ja kurkattiin Multsin ikkunasta sisälle vasta alkaneisiin kontsujameihin. "Mitä noi tekee?" Mä vaan naurahin ja totesin et joo tää on tällast täällä. Kuitenki broidi yllätty tästä mestasta positiivisesti: "eihän tää ookaa niin kämänen, ku mä luulin!" Nimenomaan! Outokummulla on sielu. Illalla leffaa ja hihhihhii sainpas tykästytettyä sen how i met your mother:iin! Jos ei sano mitään, niin ota selvää :> Seuraavana päivänä piti keksii jotain uutta aktiviteettia, ja me päätettiin mennä pelkästään pelleilemään urheilukentälle. Potkittiin puolityhjää (vai puolitäyttä, apua, paljastiko toi sanavalinta nyt mun pessimistisyyden. Eiks, mä luulin, etten enää oo sitä...) lentopalloa ja muisteltiin pienesti kaikkia lapsuuden kommelluksia: pyörätuoliviiletystä sairaalassa jossain päin pohjois-Norjaa, isoveljien valmennuksessa ollutta pikku-Riinaa futismokkena, isoveljen yllyttämää pikku-Riinaa hyppäämässä bäkkäristä niskoilleen... Mitä näitä nyt oli. Pikku-Riina teki kaiken yleensä aina isoveljien yllyttämänä, isoveljien perässä, tai muuten vaan jollakin tapaa isoveljien takia, syystä, ansiosta. Mä tein aina niitä poikien juttuja isoveljien kanssa sillä aikaa, kun systerit kävi balettitunneilla. Mmm, who's taking those ballet lessons now, ha? No mut joo. Reenailtiin myös käsilläseisontaa, päälläseisontaa ja muita vänkiä akroilujuttuja. Oli kivaa. Sen tunnin päätteeks mä totesin, että taidan olla syntyny väärään sukupuoleen. Pienestä pitäen poikien jutut oli aina paljon jännempiä, nykysin kadehdin isoveljiä, jotka tekee kaveriporukalla tollasia randomeja "mennään urkkaa pelleilee"-juttuja. Täällä ollaan niin tiiviisti kaveriporukalla jo pelkästään koulussa, niin jokainen on ihan kiitollinen siitä ajasta, minkä saa viettää rauhassa kotona yksistään. Mut muutenki, ei tytöt pahemmin harrasta sellasta urkkahengailua. Yleensä, kun hengataan, hengataan aina jonkun luona, katotaan leffaa, tai muuta tyttömäistä. Eikä nyt isoveljet voi ottaa pikkusiskoa mukaan jätkäporukkaan urkkahengailee, c'mon, eihän? Ehkä mä vaan tyydyn kohtalooni. Mutta toivon sisimmässäni, että ehkä noita hetkiä vois tulla jatkossa hieman useemmin, urkkapelleily oli kivaa.
tiistai 9. syyskuuta 2014
Never miss a chance to dance
Today I finally got time to write about my experiences and thoughts from Nordic Lights - journey. I really wanted to do this with time and peace. So here it is.
My summer had been quite exhausting before the trip. I worked a lot away from home and stayed in the city for couple of weeks. I didn't have any time to stay at my parents'; spend time with my family and relax on a countryside where I usually enjoy the most in the summers. When I finally got home a day before I was supposed to leave, I honestly felt I could've needed some extra days before starting a new hassle.
At the airport I didn't feel nervous so much, although it was my first trip without family or anyone I know. We met with the group and everybody were just waiting whats happening next. Jarmo, our group leader was taking care of everything already, just like he did through the whole trip.
It felt quite unreal when we were flying right above the Faroe Islands just before landing. I saw those amazing little islands and beautiful views. And beautiful it definitely was. There was this little bus getting us from the airport. Blue, slightly rusty, but still sympathetic. We drove through small villages, and there were stunning mountains everywhere. Then I learnt what breath-taking really means.
The first dance class with Raisa, our leading artist gave me a lot. I hadn't been dancing in two months so I really felt freedom while improvising. After dancing I wrote to myself how sweaty, confident and energetic I felt. My notes are just full of happiness from that day... :) Our local artist, Buí, gave us a nice workshop, where I felt also confident. Basic stuff I had done many many times, but I think there is always a possibility to learn and realize some new ways to do, more effortless and easier.
We spent a lot of time hiking on Faroes. One day we went to this mind-blowingly beautiful bay and had a great impro moments there. It truly was a once-in-a-lifetime experience dance in the sand in one of the most beautiful places I've ever seen: right next to the ocean, embrace of the grassy mountains... I will never forget that. The Faroe Islands were full of magic.
Then we arrived to Finland. It was exciting to have everyone to my homecountry - I felt Finland differs the most from the other nordic countries because of language, for example. More closer we got to Joensuu, it got more weird. Joensuu had become kind of my hometown during the last year. It felt that the journey was almost in the end, eventhough we spent half of duration of our trip in there. We worked long days in Ilosaari (this is the word I will never again say without thinking Sóley, our media assistant saying it on her own funny way!), but it was worth it. We were lucky to have so sunny weathers every day. In the breaks we just enjoyed the summer, ate ice cream, cycled around, spent time in the group playing hi-ha-hu on the beach... We had a great time togehter!
Finally it was showtime. Spectacle was ready. I think, if we would've had some more time to clean little things, it would have been even better, but I'm not saying it was bad. No, definitely not. The spectacle was great and beautifully built - thanks to unbelievably talented leading artists, and everybody else, producers etc. We youngsters had no idea, how much they had spent time and energy to make it work. All the pieces from each group had aggregated together to make one big performance. I had this feeling that I'm part of something spectacular. I have perfomed a lot, but this was so different from the other performances I've ever been involved in.
Then everything was over. We spent one day-off in Vainoniemi, and it was the day I was supposed to go back home and leave everything behind me. It felt odd, just hop on the bike after giving hugs to everyone and then go. The next day I was back in my normal life, taking a bus to Joensuu, going to theatre and spend the whole day practising. But nothing was normal. Just yesterday I rode a bike with my group in these streets, visit those stores and sat on that bench. I could see us there, but we weren't. I felt wistful.
I had met amazing young dancers on the journey. Many times I thought they were more talented than I'd supposed to be because of my education. But I succeed to let go of those thoughts: it's not necessary to compare oneself to the others, we all have our strenghts. Furthermore I found - not only great dancers, but also great people and personalities in them.
Now, when I look back, I have lots of nice memories: plenty of funny and great moments, awesome experiences, more knowledge about everything... I will keep them all with me in my imaginary treasury. They might discolour a little bit over time - we all forget things, we're just humans, but they won't never totally fade away... <3
My summer had been quite exhausting before the trip. I worked a lot away from home and stayed in the city for couple of weeks. I didn't have any time to stay at my parents'; spend time with my family and relax on a countryside where I usually enjoy the most in the summers. When I finally got home a day before I was supposed to leave, I honestly felt I could've needed some extra days before starting a new hassle.
At the airport I didn't feel nervous so much, although it was my first trip without family or anyone I know. We met with the group and everybody were just waiting whats happening next. Jarmo, our group leader was taking care of everything already, just like he did through the whole trip.
It felt quite unreal when we were flying right above the Faroe Islands just before landing. I saw those amazing little islands and beautiful views. And beautiful it definitely was. There was this little bus getting us from the airport. Blue, slightly rusty, but still sympathetic. We drove through small villages, and there were stunning mountains everywhere. Then I learnt what breath-taking really means.
The first dance class with Raisa, our leading artist gave me a lot. I hadn't been dancing in two months so I really felt freedom while improvising. After dancing I wrote to myself how sweaty, confident and energetic I felt. My notes are just full of happiness from that day... :) Our local artist, Buí, gave us a nice workshop, where I felt also confident. Basic stuff I had done many many times, but I think there is always a possibility to learn and realize some new ways to do, more effortless and easier.
We spent a lot of time hiking on Faroes. One day we went to this mind-blowingly beautiful bay and had a great impro moments there. It truly was a once-in-a-lifetime experience dance in the sand in one of the most beautiful places I've ever seen: right next to the ocean, embrace of the grassy mountains... I will never forget that. The Faroe Islands were full of magic.
Copenhagen was somehow busy and hectic. And hot. But I learnt a lot many important things and something also about myself as a dancer. Our local artist was Diana, who had started dancing hip hop in her twenties. Now couple years later she has become a professional dancer. It gave me hope. Before she had told that to us, I felt so lousy dancer - hip hop was totally out of my comfort-zone, eventhough I think hip hop is cool. I hadn't done it nearly at all, so it was really difficult to let go, let the groove of the body lead. I realized if I ever want to become a professional dancer, contermporary dancer or not, I should have know how to let go and be confident also with the movement, which is not so familiar for me. I really took hip hop as a challenge to myself and I'm gonna keep those thoughts in my mind about confidence...
In Bergen we were lucky to have Magdalena teaching us. I hadn't danced jazz for one and a half year, eventhough I think it's one of my favourite dance styles. I had missed so badly those physically challenging and rough dancing lessons. During the first workshop I did feel little bit lousy again with a bad balance and clumsy pirouetts, but it got better. Magdalena told us to keep going keep going while we were doing jumps, sweating like crazy. I felt so damn awesome! "If anybody gave up, we're gonna start over again", she said smiling before we started doing some abdomino exercises. I just loved it. Blood, tears and sweat-attitude. All in all, I felt amazing during and after the workshop despite of my tears because of my knee happened, and I got my jazz enthusiasm grow in me even more!
Finally it was showtime. Spectacle was ready. I think, if we would've had some more time to clean little things, it would have been even better, but I'm not saying it was bad. No, definitely not. The spectacle was great and beautifully built - thanks to unbelievably talented leading artists, and everybody else, producers etc. We youngsters had no idea, how much they had spent time and energy to make it work. All the pieces from each group had aggregated together to make one big performance. I had this feeling that I'm part of something spectacular. I have perfomed a lot, but this was so different from the other performances I've ever been involved in.
 |
| photo from Karjalainen |
Then everything was over. We spent one day-off in Vainoniemi, and it was the day I was supposed to go back home and leave everything behind me. It felt odd, just hop on the bike after giving hugs to everyone and then go. The next day I was back in my normal life, taking a bus to Joensuu, going to theatre and spend the whole day practising. But nothing was normal. Just yesterday I rode a bike with my group in these streets, visit those stores and sat on that bench. I could see us there, but we weren't. I felt wistful.
I had met amazing young dancers on the journey. Many times I thought they were more talented than I'd supposed to be because of my education. But I succeed to let go of those thoughts: it's not necessary to compare oneself to the others, we all have our strenghts. Furthermore I found - not only great dancers, but also great people and personalities in them.
Now, when I look back, I have lots of nice memories: plenty of funny and great moments, awesome experiences, more knowledge about everything... I will keep them all with me in my imaginary treasury. They might discolour a little bit over time - we all forget things, we're just humans, but they won't never totally fade away... <3
maanantai 8. syyskuuta 2014
18
Lauantaina mä menin kaverin synttärijuhliin, kun oltiin tultu Helsingistä kattomasta Housut pois!-kesäteatteria (joka muuten sai mut tuntemaan syvää sympatiaa suomalaisia vässykkämiehiä kohtaan - olivat ihania!). Oli hauska päästä pitkästä aikaa näkeen nastolalaisia. Ne oli jo ihan ilosessa hiprakassa siinä vaiheessa kun mä saavuin illemmalla paikalle. Kaikki vaan morotti hirmu kivasti ja lateli kohteliaisuuksia, kehu mun kroppaa (haha!) ja hiuksia ja ties mitä, tapaa, miten mä kirjotan Facebook-päivityksiä, ja ihan vaan sano mun olevan ihana ihminen. Mä olin niin hämmentyny - en oo tottunu ottamaan vastaan niin paljon positiivista palautetta, kun oon kuitenki sen verta rankka osannu olla itelleni, enkä oo ikinä ollu tyytyväinen itteeni. En oo riittäny. Mulle tuli superhyvä mieli niiden kehujen jälkeen... Mä kun en o ihan liikaa pyöriny noissa porukoissa, missään juhlissa tai mitään, pari kertaa ehkä, mut jotenki nyt mulla oli tosi mukava olla siellä, eikä ollu yhtään epävarma olo. Oli helppo olla. Mä en oikeen tiijä, mitä mun minälleni on tässä ihan vähän ajan sisällä tapahtunut. Tai luulen, et tähän päästäkseni mä oon käyny läpi ison prosessin sisällä mun päässä, ja nyt vaan yhtäkkiä on tapahtunu joku muutos parempaan, itsevarmempaan olemiseen, josta osaan olla onnellinen. Siihen liittyy osittain myös mun viimeaikanen tajuaminen siitä, mitkä asiat on mulle hyväks, ja mistä mun täytyy osata päästää irti. Mut sepä sit siitä.
Mun on pakko myös iloita siitä, että mulla on ekaluokalta asti säilyny yks erittäin hyvä ystävä mun elämässä. Me nähään harvoin, mutta aina on yhtä kiva nähä, puhutaan kaikkia ystävien asioita ja jutut jatkuu siitä mihin on jääny. Se taitaa olla sitä tosiystävyyttä, näin mulle joskus joku määritteli. Mä korkkasin mun skumppapullon sen kanssa, kun me istuskeltiin pihalla pimeessä kahestaan ja jauhettiin shaibaa. Totesin siinäkin hetkessä, että kyllä tää vaan on mukavaa. Me ei ikinä olla oikeestaan oltu sellasia halailijaystäviä, mutta kyllä me nyt tuona iltana halattiin, hih!
Tokihan me lähettiin vielä tsekkaamaan Nastolan paikallinen, ja toisessakin ehdittiin pyörähtämään. Kirjaimellisesti... Käveltiin kolmistaan meijän kaveriporukalla Nastolan kuolleessa lauantaiyössä, ja tuumasin siinä, että tää taitaa olla nyt sellanen "matka on määränpäätä tärkeämpi"-reissu. Ah, muistuipa nyt tässä kirjotellessa mieleen, mistä se mustelma muhun ilmestykään... Kyllä urhoollinen ystävä tarjoutuu kantamaan repparissa, jos on tarvetta. No, yritys oli ihan hyvä...
 |
| Birthday bitches |
Eilen tosissaan, kun porukan viimenenkin saavutti tän taianomasen ikäluvun, me tietenki mentiin Lahteen baarireissulle. Kyllä, sunnuntaina. Ensimmäisinä ovella, c'mon. No mut mukavaa oli kyllä! Mä kyllä päätin, etten enää ikinä laula baarissa karaokea, mutta tulipahan kokeiltua sekin. Onneks meijän poppoosta löyty yks, jonka kanssa vietettiin tanssilattialla melkeen koko aika, ja taidettiin me jonnin verran katseitakin kääntää! ;) Tuli sitä sit toki muidenki kanssa tanssahdeltua, tuttujen ja tuntemattomien... Mut kaiken kaikkiaan onnistunu ilta, good time, good memories, paljon kaikkee kivaa, no regrets... :>
P.S. Darra lähtee tanssimalla. Kyllä kolmen tunnin yöunilla balettitunnista selviää...
maanantai 1. syyskuuta 2014
Aikaa itselle
Pöpsistä. Teatteri on vaatinut voimia viime viikon aikana suhteellisen paljon, mutta oon silti onnistunu olemaan aika tehokas. Keväästä oppi kyllä, että se treenien välissä oleva neljän tunnin tauko täytyy käyttää fiksusti siellä Joensuussa pyöriessä, eikä ne rankat päivät oo enää tekosyy jättää arkipäivästä liikkumistakaan kovin paljoa vähemmälle. Totta kai henkisten (ja fyysisten) voimavarojen mukaan. Viime viikolla tulikin loppujen lopuks ihan kivasti liikuttua: alkuviikosta käytiin kaverin kanssa boulderoimassa, torstaiaamuna olin reipas käymällä ennen teatterille lähtöä koulun aamujoogassa, perjantaina tehtiin tunnin mittanen venyttely teatterin hulinan keskellä ja keskiviikkona? ja lauantaina kävin aamulenkillä. Kaikenmoisia hankintojakin on tullu tehtyä, kirppareita kierretty ja rahaa on mennyt... Autsista au, mutta oon tyytyväinen kaikkeen, mitä oon ostanut. Ehkä vähän vähemmän tyytyväinen niihin suklaamochaccinoihin ja kakkupalasiin, mutta aika harvoin niihin muutenkaan tulee törsäiltyä...Tällä viikolla aion pitää kukkaron nyörejä tiukemmin kiinni.
Löysin tossa taannoin kans yhen inspiroivan terveys-ja treeniblogin, joka on nykynuorien blogimaailmaan suhteutettuna ihanan tervejärkinen ja rento! Tuun hyvälle tuulelle tätä lueskellessa ja aika usein koen samaistumisen hetkiä. Kandee tsekkaa: http://dooittoday.blogspot.fi/ Paljon hyvää treeniasiaa ja viisaita mietteitä mm. henkisestä hyvinvoinnista.
Sunnuntai ja tää päivä on ollu vapaita, jonka aikana oon yrittäny nauttia elämän pienistä iloista, ja siinä onnistunutkin. On ollu aikaa käydä kaupassa tyhjentämässä vihannes- ja hedelmäosastot ja tehä kotona hyviä ruokia, kuten uunijuureksia ja tofua, Chocochilin reseptistä inspiroituneena linssileipiä ja kaikenmoisia ihania aamu-ja välipaloja, esimerkiks maailman parasta uunipuuroa! Tänään kävin heittään intervalleja ja mäkitreeniä sisältävän juoksulenkin pururadalla. Love it! Oon myös nauttinu kiireettömyydestä lukemalla lehtiä sen sijaan, että vaan scrollaisin Facebookin etusivua. Hiljaisuus, siis telkkarittomuus, radiottomuus ja tietokoneettomuus on saanu jotenki paljon arvokkaamman merkityksen, vaikka mä niitäkin oon käyttänyt normaalia enemmän. Makes sense... Enivei, jotenki tällanen hektinen elämä opettaa arvostamaan ihan arkisia asioita, joista ihmisen pitäis osata olla onnellinen.
Toissa viikon sunnuntai oli ehkä mun alkusyksyn taianomaisin ilta. Mä olin ehtiny toteuttaa mun haaveileman kuormalavasohvan parvekkeelle ja löytäny kirpparilta sinne kivan räsymaton. Koko päivän mä olin vielä siivoillu niin, että kämpässäkin oli mukava olla. Koulussa olleen Butoh-kurssin viimesimmän tunnin mä päätin jättää suosiolla väliin. Oon silti onnellinen, että meillä oli koulussa niin ainutlaatunen tilaisuus päästä tutustumaan siihen lajiin. Ajankohta ei vaan sopinut, ja mä tunsin rehellisesti tarvitsevani silloin aikaa huoltaa kotia, ja vaalia mun henkistä hyvinvointia. Iltasella mä pistin musiikkia soimaan, sytytin paljon kynttilöitä parvekkeelle sekä sisälle, käperryin kuormalavasohvalle viltin ja peiton alle teekuppi kourassa ja aloin parituntisen tähtien ihastelun. Ja sitten mä nukahdin siihen. Puoli neljältä aamuyöllä mä heräsin. Yks kynttilä palo enää parvekkeen lyhdyssä ja musiikki oli lakannut soimasta. Mulla oli vastaheränneenäkin ihanan onnellinen olo. Mua ei edes paleltanut. Mä vaan rakastan tunnelmointia! Sellasia hetkiä pitäis viettää useammin.
Much love. - R
Löysin tossa taannoin kans yhen inspiroivan terveys-ja treeniblogin, joka on nykynuorien blogimaailmaan suhteutettuna ihanan tervejärkinen ja rento! Tuun hyvälle tuulelle tätä lueskellessa ja aika usein koen samaistumisen hetkiä. Kandee tsekkaa: http://dooittoday.blogspot.fi/ Paljon hyvää treeniasiaa ja viisaita mietteitä mm. henkisestä hyvinvoinnista.
Sunnuntai ja tää päivä on ollu vapaita, jonka aikana oon yrittäny nauttia elämän pienistä iloista, ja siinä onnistunutkin. On ollu aikaa käydä kaupassa tyhjentämässä vihannes- ja hedelmäosastot ja tehä kotona hyviä ruokia, kuten uunijuureksia ja tofua, Chocochilin reseptistä inspiroituneena linssileipiä ja kaikenmoisia ihania aamu-ja välipaloja, esimerkiks maailman parasta uunipuuroa! Tänään kävin heittään intervalleja ja mäkitreeniä sisältävän juoksulenkin pururadalla. Love it! Oon myös nauttinu kiireettömyydestä lukemalla lehtiä sen sijaan, että vaan scrollaisin Facebookin etusivua. Hiljaisuus, siis telkkarittomuus, radiottomuus ja tietokoneettomuus on saanu jotenki paljon arvokkaamman merkityksen, vaikka mä niitäkin oon käyttänyt normaalia enemmän. Makes sense... Enivei, jotenki tällanen hektinen elämä opettaa arvostamaan ihan arkisia asioita, joista ihmisen pitäis osata olla onnellinen.
Toissa viikon sunnuntai oli ehkä mun alkusyksyn taianomaisin ilta. Mä olin ehtiny toteuttaa mun haaveileman kuormalavasohvan parvekkeelle ja löytäny kirpparilta sinne kivan räsymaton. Koko päivän mä olin vielä siivoillu niin, että kämpässäkin oli mukava olla. Koulussa olleen Butoh-kurssin viimesimmän tunnin mä päätin jättää suosiolla väliin. Oon silti onnellinen, että meillä oli koulussa niin ainutlaatunen tilaisuus päästä tutustumaan siihen lajiin. Ajankohta ei vaan sopinut, ja mä tunsin rehellisesti tarvitsevani silloin aikaa huoltaa kotia, ja vaalia mun henkistä hyvinvointia. Iltasella mä pistin musiikkia soimaan, sytytin paljon kynttilöitä parvekkeelle sekä sisälle, käperryin kuormalavasohvalle viltin ja peiton alle teekuppi kourassa ja aloin parituntisen tähtien ihastelun. Ja sitten mä nukahdin siihen. Puoli neljältä aamuyöllä mä heräsin. Yks kynttilä palo enää parvekkeen lyhdyssä ja musiikki oli lakannut soimasta. Mulla oli vastaheränneenäkin ihanan onnellinen olo. Mua ei edes paleltanut. Mä vaan rakastan tunnelmointia! Sellasia hetkiä pitäis viettää useammin.
Much love. - R
maanantai 25. elokuuta 2014
Hetkiä kesältä
Ehkä nyt on viimeistään aika muistella mennyttä kesää, koska syksy alkaa, ei uhkaavasti, mutta hiljalleen lähestyä. Millä mun kesä alko? Kesätöillä Kiljavalla. Alkujännityksen jälkeen (joka ehkä kuitenki tais kestää läpi koko kesätyöjakson) se suju loppujen lopuks ihan kivasti. Yhessä ohjelmassa mä esitin jotain Missi Lottaa karmeiden pinkkien meikkien ja blondin peruukin kanssa, ja niiden lasten täyty valasta mua sisäisestä kauneudesta. Mun oli pakko listata ylös muutamia asioita, mitä ne mulle, typerälle blondimissille kerto kauneudesta:
Vaikkei lapset oo se mun ykkösjuttu, niinkun toisilla, esimerkiks mun työkavereilla, joista tyyliin 70 prosenttia opiskeli opettajaks - hehheh, mä oon nyt jälkeenpäin ihan kiitollinen siitä, että mä pääsin kokeilemaan leirihommia! Enkä kyllä sulje pois ollenkaan sitä, että joskus tulevaisuudessa lapsosten kanssa vois touhuta enemmänkin. Kai se tois tietynlaista vastapainoa tähän aikuisten (joopajoo, minäkö aikuinen?) karkeeseen ja synkkään elämään. Onhan niillä lapsilla sitä kadehdittavaa elämänriemua vielä, kun ei tartte huolia huomisesta.
Mun kesän ensimmäinen "tää on mun kesän paras juttu" oli se, kun mä hyppäsin pyörän selkään ja me ajeltiin broidin kanssa cebareilla Porvooseen systerin luo, jonne jäätiin ex-tempore yöks. Siis se Porvoo oli se paras juttu. Mun piti olla seuraavana aamuna Kiljavalla 8.30 (eipäs pitänytkään, vaan vasta klo 10, mutta enhän mä sitä hölmönä muistanut...) ja meijän piti siis ajaa samana iltana jo Kiljavalle. Yheksältä illalla pitkän ajomatkan jälkeen mä ja broidi oltiin kyllä jo hitusen väsyneitä ja mun loistoideasta mä päätettiin jäädä yöks. Oon vieläkin onnellinen sen illan vuoks. Me ei olla koskaan, minä, Teemu ja Saana varmaan vietetty ihan vaan kolmistaan aikaa. Broidilla ei ollu muuta ku ajokamat, mutta onneks mun kollarit mahtu senki jalkaan! (Mitenniin käytän unisex-vaatteita?) Systerillä oli törkynälkä, mut eihän nyt joskus 22 jälkee mistään enää mitään saanu... paitsi pitsaa :P Pyöräiltiin Porvoon tyhjiä katuja pitkin keskustaan pitsalle ja takasin. Meillä oli kivaa, ja se ilta kyllä jäi mieleen. Sisarukset on parhaita.
Mä menin vielä uudestaan Saanan luo sitten sen työviikonlopun jälkeen. Sekin kyllä oli parhautta. Olin viime kesänäki, ja kyllä mä vaan oon sitä mieltä, että Porvoossa täytyy käydä joka kesä. Me tehtiin taas ite maailman parasta suklaajäätelöä, jossa oli keksi- ja suklaapaloja. Kasvimaitoa käytettiin, mutta kananmunalle ei vielä keksitty korviketta. Mulla on projektina tehä jäätelöä vegaanisena, mutta ehkä mun täytyy vaan luovuttaa ja investoida jätskikoneeseen ollakseni eläinystävällinen, että se jätski onnistuis. Nojuu, mitäs muuta me tehtiin. Juu, toisena aamuna herättiin aamu-uinnille Saanan kavereiden kanssa. Toisella kaverilla oli aurinkolasit päässä, kun me käteltiin, enkä mä nähny sen silmiä. Siinä mä aloin pohtimaan, että kyllä ne silmät vaan on sielun peili. Tai emmä tiiä sielun peilistä, mutta jos ei silmiä nää, niin eihän sitä kadulla tunnistas, jos vastaan kävelis... Pyöräiltiin paljon, minä Saanan kämppiksen pyörällä, joka oli itsessään niin jotain kokemuksellista!, shoppailtiin kohtuudella, tehtiin aamulla smoothiet ja nautittiin ne auringonpaisteisella parvekkeella ja syötiin vähän lisää jäätelöä. Valkosuklaa-kirsikkajäätelö jäi mun mieleen... :) Toisena iltana me nähtiin ihan varmasti tulikärpäsiä. Mä luulin, että niitä on vaan Disneyn elokuvissa. Porvoo, oot ihana, sisko, oot ihana!
Seuraava "tää on mun kesän paras juttu" oli puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen, kun Tuutu tuli Lahteen majailemaan taas mun luo, kun asuin siis pari viikkoa tanssiopella kissavahtina, miu! Mitäs me tehtiin, no meis on yhteistä se, et tykätään löhöö ja kattoo telkkaa. Sitähän me sit tehtiin. Pitsatkin pyöräytettiin, ja toteen, että tofu on tosi tosi hyvää pitsassa, mums! Miu, mums... mistä näitä nyt yhtäkkiä tulee? Joo, lisää läskeiltiin, ku Lennu tuli kylään ja tehtiin vegaanisia suklaakorvapuusteja! Lennu joo tuli ja musta vaan oli erittäin huvittavaa, et likat ei ollu nähny vuoteen, ja sit kun ne näki, niin ei ne kiljunu ja halaillu, vaan morotti ku mitkäki äijät: "moo" "mooi". Ja sit Lennu vaa liitty meijän sohvalöhöilyyn. Niin hauskaa musta! :D Santa Fe:stä varattiin oikeen pöytäkin ja mentiin sit sinne! Sen jälkeen viel kahville broidin luo #laurinparveke (toi on tosi hauska vitsi) ja sieltä sataman kautta kotiin kattomaan leffaa... joka mun kohalla muuttu vaan nukkumiseks. Enivei, tässä pari hassua kuvaa! :)
- Persoonalla on enemmän merkitystä, ku ulkonäöllä
- Sisäinen kauneus on sitä, et on kiltti ja ystävällinen toisille
- Luonnosta saa kauneuden, kaikki ollaan tultu äitin mahasta! (? :D ihana!)
- Pitää käyttää luomuu ja eläinkokeetonta (PARAS LAPSI <3 ! )
- Jos tytöt ei piereskele, ne paisuu pulleeks
Missi Lotan lisäks mä pääsin myös mm. Harry Potterin, avaruusstylistin ja Chimchar-Pokemónin rooliin! Oujee!
Mun kesän ensimmäinen "tää on mun kesän paras juttu" oli se, kun mä hyppäsin pyörän selkään ja me ajeltiin broidin kanssa cebareilla Porvooseen systerin luo, jonne jäätiin ex-tempore yöks. Siis se Porvoo oli se paras juttu. Mun piti olla seuraavana aamuna Kiljavalla 8.30 (eipäs pitänytkään, vaan vasta klo 10, mutta enhän mä sitä hölmönä muistanut...) ja meijän piti siis ajaa samana iltana jo Kiljavalle. Yheksältä illalla pitkän ajomatkan jälkeen mä ja broidi oltiin kyllä jo hitusen väsyneitä ja mun loistoideasta mä päätettiin jäädä yöks. Oon vieläkin onnellinen sen illan vuoks. Me ei olla koskaan, minä, Teemu ja Saana varmaan vietetty ihan vaan kolmistaan aikaa. Broidilla ei ollu muuta ku ajokamat, mutta onneks mun kollarit mahtu senki jalkaan! (Mitenniin käytän unisex-vaatteita?) Systerillä oli törkynälkä, mut eihän nyt joskus 22 jälkee mistään enää mitään saanu... paitsi pitsaa :P Pyöräiltiin Porvoon tyhjiä katuja pitkin keskustaan pitsalle ja takasin. Meillä oli kivaa, ja se ilta kyllä jäi mieleen. Sisarukset on parhaita.
Mä menin vielä uudestaan Saanan luo sitten sen työviikonlopun jälkeen. Sekin kyllä oli parhautta. Olin viime kesänäki, ja kyllä mä vaan oon sitä mieltä, että Porvoossa täytyy käydä joka kesä. Me tehtiin taas ite maailman parasta suklaajäätelöä, jossa oli keksi- ja suklaapaloja. Kasvimaitoa käytettiin, mutta kananmunalle ei vielä keksitty korviketta. Mulla on projektina tehä jäätelöä vegaanisena, mutta ehkä mun täytyy vaan luovuttaa ja investoida jätskikoneeseen ollakseni eläinystävällinen, että se jätski onnistuis. Nojuu, mitäs muuta me tehtiin. Juu, toisena aamuna herättiin aamu-uinnille Saanan kavereiden kanssa. Toisella kaverilla oli aurinkolasit päässä, kun me käteltiin, enkä mä nähny sen silmiä. Siinä mä aloin pohtimaan, että kyllä ne silmät vaan on sielun peili. Tai emmä tiiä sielun peilistä, mutta jos ei silmiä nää, niin eihän sitä kadulla tunnistas, jos vastaan kävelis... Pyöräiltiin paljon, minä Saanan kämppiksen pyörällä, joka oli itsessään niin jotain kokemuksellista!, shoppailtiin kohtuudella, tehtiin aamulla smoothiet ja nautittiin ne auringonpaisteisella parvekkeella ja syötiin vähän lisää jäätelöä. Valkosuklaa-kirsikkajäätelö jäi mun mieleen... :) Toisena iltana me nähtiin ihan varmasti tulikärpäsiä. Mä luulin, että niitä on vaan Disneyn elokuvissa. Porvoo, oot ihana, sisko, oot ihana!
Seuraava "tää on mun kesän paras juttu" oli puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen, kun Tuutu tuli Lahteen majailemaan taas mun luo, kun asuin siis pari viikkoa tanssiopella kissavahtina, miu! Mitäs me tehtiin, no meis on yhteistä se, et tykätään löhöö ja kattoo telkkaa. Sitähän me sit tehtiin. Pitsatkin pyöräytettiin, ja toteen, että tofu on tosi tosi hyvää pitsassa, mums! Miu, mums... mistä näitä nyt yhtäkkiä tulee? Joo, lisää läskeiltiin, ku Lennu tuli kylään ja tehtiin vegaanisia suklaakorvapuusteja! Lennu joo tuli ja musta vaan oli erittäin huvittavaa, et likat ei ollu nähny vuoteen, ja sit kun ne näki, niin ei ne kiljunu ja halaillu, vaan morotti ku mitkäki äijät: "moo" "mooi". Ja sit Lennu vaa liitty meijän sohvalöhöilyyn. Niin hauskaa musta! :D Santa Fe:stä varattiin oikeen pöytäkin ja mentiin sit sinne! Sen jälkeen viel kahville broidin luo #laurinparveke (toi on tosi hauska vitsi) ja sieltä sataman kautta kotiin kattomaan leffaa... joka mun kohalla muuttu vaan nukkumiseks. Enivei, tässä pari hassua kuvaa! :)
Rakastan näitä tyyppejä, ja ne kyllä toi aurinkoa mun kesääni! Kuvia tolta meidän jännittävältä reissulta napsi enimmäkseen Lennu, jonka muita otoksia, elämää ja Jenkkilän reissua voi seurata täällä!
Me tutustuttiin uudelleen mun entisen parhaan kaverin kanssa parin vuoden tauon jälkeen keväällä, ja kesällä taas nähtiin yks yö. Se yö käänty pian aamuks, ja me löydettiin meidät istumasta sen kerrostalon katolla sumppia hörien ja heräilevää Lahtea ihmetellen. Juttu vaan ei ottanu loppuakseen, kun puhuttiin ummet ja lammet ja suunniteltiin suuria. Puol kuuden maissa mä lähin auringonnousun saattelemana hymyssä suin kotiin nukkumaan. Olin viettäny taas yhden muistelemisen arvosen hetken kesän aikana. Päivää ennen mun reissuun lähtöä Camilla tuli vielä meille yöks. Kello oli jo lähemmäs yhtä yöllä, kun se pimpotti ovikelloa. Yöihmisiäkö? En usko, pelkkä tikittävä kello ja kiireaikataulut... Mur. Saunottiin, zippailtiin pelkät pyyhkeet päällä yöuinnille Ruuhijärven rannalle, nautittiin maaseudun kesäyöstä, juotiin mojitot, puhuttiin taas ummet ja lammet... oli mukava viettää jälleen yks yö valvoen aamuöille asti. Oon vaan onnellinen, et löydettiin taas toisemme. Kyllä ne oikeet ihmiset vaan palaa takasin, jos joskus on sattunu lähtemään... :)
Mun tän kesän unohtumattomin asia kuitenki oli Nordic Lights-reissu, josta mun täytyy kirjottaa ihan oma postauksensa. Ahdistun ja ressaan sitäkin, ihan niinku ressasin tätä kesäpostaustakin, koska en tiedä, millon mulla liikenee aikaa sen reissun perusteelliseen muistelemiseen. Aikaa ja motivaatiota. Pelkään, että unohdan joitain asioita, mitkä on muistamisen arvosia. No, suotta sitä on ressata.
Tässä tää kuitenki nyt, mun superfantsu kesäpostaus. Mitä vielä viimesiä kaiken tiivistäviä sanoja mä tähän keksin... Kokonaisuudessaan en ookaan mun kesälleni niin katkera, ku ennen kesää aattelin, että tuun olemaan. Muttei se paras ollut, näistä kesistä, mitä oon elänyt. Onneks se ei ollut mun viimenen.
tiistai 5. elokuuta 2014
Mä en tiedä mistä mä puhun
Päätin olla aavistuksen typerä, ja valvoa liian myöhään tänä yönä. Ja huomenna kaduttaa ihan vähäsen. Tapani mukaan kirjotan jälleen vailla minkäänlaista logiikkaa tai järjestelmällisyyttä tän tekstin, mutta kaipa se on sitä rehellisyyttä. Kirjottaa ja puhua putkahtaa mitä mieleen juolahtaa. Runollista, niinkun aina.
Typeryyttä totta totisesti, sillä aamulla mä varmaan seison keittiössä sormi suussa tuijotellen tokkurassa kahvinkeitintä ja mietin, miten se toimikaan. Pesinkö mä kasvot ennen vai jälkeen aamupalan? Mitä kaikkea mun pitikään pakata teatterireenejä varten koko päiväks mukaan? Mä oon aivan varmasti aamulla ihan ulalla, ja sit kun mun aivotkin herää niin alan panikoimaan. Hyvin luultavasti mä juoksen otsa hikisenä bussiin, kun mä etin avaimia vielä 3 minuuttia ennen bussin lähtöä. Näinköhän, sen näkee aamulla...
Kesä kuluu aina liian nopeesti, eikö? Silti musta tuntuu, että mä olin joskus kauan sitten Leirikesällä töissä, ja mä olisin viettäny Nordic Lights - reissulla ainakin kuukauden. Puolet kesästä mä manasin sitä. Siis kesää. Näin jälkeenpäin aatellen kun mä tarkastelen mun kesääni, se näyttää ihan kelvolliselta. Varsinkin, kun päällimmäisenä muistona on tanssireissu ja sen päättänyt eilinen spektaakkeli. Ja ne ihmiset. Mä ehkä vannon itelleni, että tän viikon (tai ehkä ens... tai ehkä tän kuun) aikana mä yritän saada aikaseks kirjottaa sellasta löpinää siitä reissusta, mut nyt mä vaan kirjotan... jotain muuta?
Eilen illalla mä varmaan tapoin kokonaisen kusiaissuvun seistessäni reilut puol tuntia koivun takana yleisöltä piilossa. Sitä se tanssijuus välillä on, mutta siitä huolimatta ihmeen koukuttavaa hommaa... Mä sain jotenki tosi hyvää energiaa esitykseen, kun yleisöä oli paikalla. Kai se adrenaliini vaan alkaa virtaamaan ja sitä vähän buustaa itteään esitystilanteessa ihan eri lailla, ku kenraaleissa.
Kahen pitkältä tuntuneen kuukauden jälkeen mä palasin vihdoin kotiin Outokumpuun. Että oli ikävä omaa kämppää ja omaa ihanaa pehmeetä isoa punkkaa! Jos vois, niin mä varmaan rutistaisin mun asuntoani, koska mulla oli sitä niin kova ikävä. Äl oo äl. Mulla ei oo koko mun Outokumpu-ajalla ollu kattolamppua, ja juuri ennen ku mä hyvästelin toukokuussa mun kämpän kesän ajaks, me löydettiin mutsin kanssa kaapin perukoilta entisen asukkaan vanha kattolamppu. Faijan kanssa keskellä yötä me se äsken tässä viritettiin paikoilleen. "Räjähdysetäisyydelle", faija sano, kun me saatiin se paikoilleen ja voi että sitä valon määrää, mitä tää kämppä sai! Nyt mä jaksan kaikki talven ja syksyn synkimmätkin illat ja yöt. Tästä eteenpäin aurinko paistaa lakkaamatta tässä asunnossa! Saanpa nähä - jo tää positiivisuus on musta kaikonnut, kun iskee syysväsymys...
Joo, kesä on ohi. Vaan valoa piisaa. Musiikki on parasta, tanssiminen on huippuu, ihmiset on ihanii, ja mä tunnen. Se riittää. Tosi tosi pelottavan taiteellista löpinää. Mä yritän olla oma itteni. Outokumpu auttaa. Täällä mä oon kotona. Kesä on ohi.
Typeryyttä totta totisesti, sillä aamulla mä varmaan seison keittiössä sormi suussa tuijotellen tokkurassa kahvinkeitintä ja mietin, miten se toimikaan. Pesinkö mä kasvot ennen vai jälkeen aamupalan? Mitä kaikkea mun pitikään pakata teatterireenejä varten koko päiväks mukaan? Mä oon aivan varmasti aamulla ihan ulalla, ja sit kun mun aivotkin herää niin alan panikoimaan. Hyvin luultavasti mä juoksen otsa hikisenä bussiin, kun mä etin avaimia vielä 3 minuuttia ennen bussin lähtöä. Näinköhän, sen näkee aamulla...
Kesä kuluu aina liian nopeesti, eikö? Silti musta tuntuu, että mä olin joskus kauan sitten Leirikesällä töissä, ja mä olisin viettäny Nordic Lights - reissulla ainakin kuukauden. Puolet kesästä mä manasin sitä. Siis kesää. Näin jälkeenpäin aatellen kun mä tarkastelen mun kesääni, se näyttää ihan kelvolliselta. Varsinkin, kun päällimmäisenä muistona on tanssireissu ja sen päättänyt eilinen spektaakkeli. Ja ne ihmiset. Mä ehkä vannon itelleni, että tän viikon (tai ehkä ens... tai ehkä tän kuun) aikana mä yritän saada aikaseks kirjottaa sellasta löpinää siitä reissusta, mut nyt mä vaan kirjotan... jotain muuta?
Eilen illalla mä varmaan tapoin kokonaisen kusiaissuvun seistessäni reilut puol tuntia koivun takana yleisöltä piilossa. Sitä se tanssijuus välillä on, mutta siitä huolimatta ihmeen koukuttavaa hommaa... Mä sain jotenki tosi hyvää energiaa esitykseen, kun yleisöä oli paikalla. Kai se adrenaliini vaan alkaa virtaamaan ja sitä vähän buustaa itteään esitystilanteessa ihan eri lailla, ku kenraaleissa.
Kahen pitkältä tuntuneen kuukauden jälkeen mä palasin vihdoin kotiin Outokumpuun. Että oli ikävä omaa kämppää ja omaa ihanaa pehmeetä isoa punkkaa! Jos vois, niin mä varmaan rutistaisin mun asuntoani, koska mulla oli sitä niin kova ikävä. Äl oo äl. Mulla ei oo koko mun Outokumpu-ajalla ollu kattolamppua, ja juuri ennen ku mä hyvästelin toukokuussa mun kämpän kesän ajaks, me löydettiin mutsin kanssa kaapin perukoilta entisen asukkaan vanha kattolamppu. Faijan kanssa keskellä yötä me se äsken tässä viritettiin paikoilleen. "Räjähdysetäisyydelle", faija sano, kun me saatiin se paikoilleen ja voi että sitä valon määrää, mitä tää kämppä sai! Nyt mä jaksan kaikki talven ja syksyn synkimmätkin illat ja yöt. Tästä eteenpäin aurinko paistaa lakkaamatta tässä asunnossa! Saanpa nähä - jo tää positiivisuus on musta kaikonnut, kun iskee syysväsymys...
Joo, kesä on ohi. Vaan valoa piisaa. Musiikki on parasta, tanssiminen on huippuu, ihmiset on ihanii, ja mä tunnen. Se riittää. Tosi tosi pelottavan taiteellista löpinää. Mä yritän olla oma itteni. Outokumpu auttaa. Täällä mä oon kotona. Kesä on ohi.
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
Don(a) Huono
Huhhui. Vaikka paljon tapahtu ja päätin, että kirjotan näistä sitten myöhemmin, en mä aio tehä niin. Mä en aio nyt kesälomalla palata arkiasioihin. Niistä ehdin kirjottaa jälleen arjen alettua uudestaan. Sousou... loma alko. Mä lähdin Kiljavalle pitämään ala-asteikäsistä mukuloista huolta ja tekeen niille kivaa leiriä. Hurjan jännää ja hurjan uutta. Mä en koskaan saanut niitä pikkusisaruksia, mitä mamilta kinusin kersana, joten päätin nyt vähän ruokkia sitä silloin ollutta kaipuutani. Pari vuotta sitten mä en tykännyt lapsista. Lapset oli ärsyttäviä. Varsinki tyttölapset. Ne pukeutu vaan vaaleenpunaseen, eikä leikkiny poikien leikkejä, toisin ku minä pienenä. Toisin ku minä edelleen. Tää kuulostaa ihan mun kirjalta. Äh, sitäkään en o kirjottanu aikoihin. Tarviisin sillekin aikaa... Bäk tu lapsiin. Sepäs kuulosti... No joo... Tässä noin vuoden verran mulla on ollu joku uudistumisprosessi käynnissä, ja oon yrittäny päättää kokeilla rohkeesti kaikkee uutta ja koittaa olla olematta tylsä. Mäkin rakastan mun suomen kieltä. Kai se meni ees jokseenkin oikein. Mä päätin siis hakee uutta kesätyötä, ja puolivahingossa päädyin Kiljavalle. Tosissani totta kai. Rohkeasti uutta kohti. Ekan viikon jälkeen tuntuu hataralta. Tuntuu et joka puolelta alemmuuskompleksi mukiloi mua. Mä en osaa mitään. Musta ei oo mihinkään. Mä oon ehkä just keskiverto kaikessa, mitä teen. Mä en oo sssuperhyvä missään. Lista alkakoon.
Muutamia vuosia takaperin mä hain Lahen nuorisoteatteriin. Mä pääsin sisään. Kiljavalla tehään pientä heittäytymistä vaativaa ohjelmaa, josta nappaan puolipähkähullun roolin housut tutisten. Vedän sen ihan hyvin. Saan siitä kehujakin. Seuraava rooli osuu kohalle. "Oon huono", mä aattelen. Eikä se silti ees kai menny sen hassummin. Tuntuu silti, et noi roolijutut on aina kauheen ponnistelun takana. Mä pääsen lopputulokseen, et musta ei vaan oo tommoseen heittäytymiseen. Eli oon huono. Mä mietin lisää huonouden todisteita. Mä pääsin parisen vuotta sitten sisään tanssin erikoiskoulutusryhmään. Sitten viime vuonna pääsin opiskelemaan tanssijaks. Sillon tällön mun mielessä pyörii ajatus, et ei hitto, ei se paikka oo mun arvonen. Siel on paljon paljon luovempia ihmisiä, ku minä. Tuleeko musta mitään ikinä? Ei musta oo siihen. Oon huono. Lisää listauksia. Tosi paljon oon taas ajautunu murehtimaan ulkonäköasioita. Niiden paineiden kanssa painin aiemmin vähän rankemminkin. Sitte pääsin kouluun, jossa ei tarvii näyttää hehkeeltä, vaan jossa on jopa hyvä, et oot hikinen ja hiukset sekasin. Sillon oot tehny tanssitunnilla töitä. Sopii mulle. En mä jaksa herätä joka aamu väkertään hiuksia ja taputteleen puuteria hipiälleni, joka sitä kuitenki kaipais... Nyt Outokumpu on tauolla, ja mä ehdin miettiä kaikkien normaalikauniiden ihmisten ympäröimänä omaa rumuuttani. Säälittävää, eikö? Lapset kysyy leirillä "mitä täpliä sulla on naamassa?". Mä naurahdan ja vastaan niiden olevan finnejä. Vilpittömät ei vielä vauvanpyllynaamoillaan tunne edes koko käsitettä. Poloset. Lapsuus on ihmisen parasta aikaa. Tosi kun vesi. Todempi, kun mikään muu väite. Mä allekirjotan ton väitteen vielä kuolinvuoteellani. Ja vielä haudanki takaa, uskokaa pois. Lapsi vaaleenpunasessa paidassaan sanoo virnistäen mun näyttävän pojalta. Great. Mä luulin niiden huomionosotusten jääneen sillon kymmenisen vuotta sitten Thaimaahan, kun halusin ostaa Red Hot Chili Peppersien paidan. Mä olin sillon tosi cool mafiapoika, mulle sano katukauppias. Se vaaleenpunapaitanen lapsi latelti kikatellen, et mulla on poikamainen takki (älä käytä siis mustaa Haltin takkia erehdysten varalta), poikamaiset housut (ja mähän rakastan niitä housuja!), poikamainen työliivi (????? jokasella työntekijällä täysin samanlainen) ja poikamaiset ilmeet. Minkäs mä perkele pärställeni voin. Se on kai sit mentävä skalpellin alle vai, ei tässä muukaan auta. Kohtahan se alamäki jo alkaakin, jos kerta nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana. Kuulkaa mun turhautunut ja epätoivoinen syvähuokaukseni. Se lapsi oli kuitenki sulonen. Eihän se sitä mitenkää tarkottanu. Mä kyllä koitin tsempata sen leiriviikon aikana muun muassa letillä, farkkushortseilla, rusetilla varustetulla punavalkoraidallisella topilla ja jopa korvakoruilla.
Mä luulin, et tästä kesästä tulis hyvä. Parillislukuset kesät on ollu aina hyviä. -13 kesä oli tosi paska, mä uskon huonon onnen numeroon. Ja ehkä vähän -13 kesää edeltäviin tapahtumiin. Fuck them. Joo. Mä tosiaan luulin, et täst kesäst tulis tosi hyvä. Enhän mä oikeesti voi tässä vaihees viel mitään sanoo, mut tuntuu et tää sairastuminen oli joku helkutin enne. Broidit vaa pörrää kavereiden kanssa ja mä rupeen miettii, mis mun kaikki kaverit on. Toisel puolel Suomee on ne kaikki rakkaimmat, ja muut... No, ne on... Kesämasennus iskee viime vuoden tavoin (joo joo, älä jaksa jauhaa) ja alemmuuskompleksit jatkaa mukiloimistaan.
Tähän loppukevennykseks. Broidi haki samanlaisen pärrän, mitä itellä. Ainuu vaan et siin on muutama sata kuutio enemmän, ku omassani, ja äänet kuuluu naapurikuntiin asti. Ah! Nauran sieltä haudan takaa Outokummun mopopojille ja niiden surullisen säälittävän kuulosille pyörilleen. Se pappatunturipappa on kyl kova, sille nostan ainoastaan hattuani. Tai arkunkantta. Jos nää sinnikkäästi reenatut, raamikkaat käsivarteni siihen suinkin kykenevätkään... Pelkillä luillaan. Tavoite: Hautakuntoon 20??. Wtf, nyt...
Se pyörä. Kauniita unia, my mortal followers.
Muutamia vuosia takaperin mä hain Lahen nuorisoteatteriin. Mä pääsin sisään. Kiljavalla tehään pientä heittäytymistä vaativaa ohjelmaa, josta nappaan puolipähkähullun roolin housut tutisten. Vedän sen ihan hyvin. Saan siitä kehujakin. Seuraava rooli osuu kohalle. "Oon huono", mä aattelen. Eikä se silti ees kai menny sen hassummin. Tuntuu silti, et noi roolijutut on aina kauheen ponnistelun takana. Mä pääsen lopputulokseen, et musta ei vaan oo tommoseen heittäytymiseen. Eli oon huono. Mä mietin lisää huonouden todisteita. Mä pääsin parisen vuotta sitten sisään tanssin erikoiskoulutusryhmään. Sitten viime vuonna pääsin opiskelemaan tanssijaks. Sillon tällön mun mielessä pyörii ajatus, et ei hitto, ei se paikka oo mun arvonen. Siel on paljon paljon luovempia ihmisiä, ku minä. Tuleeko musta mitään ikinä? Ei musta oo siihen. Oon huono. Lisää listauksia. Tosi paljon oon taas ajautunu murehtimaan ulkonäköasioita. Niiden paineiden kanssa painin aiemmin vähän rankemminkin. Sitte pääsin kouluun, jossa ei tarvii näyttää hehkeeltä, vaan jossa on jopa hyvä, et oot hikinen ja hiukset sekasin. Sillon oot tehny tanssitunnilla töitä. Sopii mulle. En mä jaksa herätä joka aamu väkertään hiuksia ja taputteleen puuteria hipiälleni, joka sitä kuitenki kaipais... Nyt Outokumpu on tauolla, ja mä ehdin miettiä kaikkien normaalikauniiden ihmisten ympäröimänä omaa rumuuttani. Säälittävää, eikö? Lapset kysyy leirillä "mitä täpliä sulla on naamassa?". Mä naurahdan ja vastaan niiden olevan finnejä. Vilpittömät ei vielä vauvanpyllynaamoillaan tunne edes koko käsitettä. Poloset. Lapsuus on ihmisen parasta aikaa. Tosi kun vesi. Todempi, kun mikään muu väite. Mä allekirjotan ton väitteen vielä kuolinvuoteellani. Ja vielä haudanki takaa, uskokaa pois. Lapsi vaaleenpunasessa paidassaan sanoo virnistäen mun näyttävän pojalta. Great. Mä luulin niiden huomionosotusten jääneen sillon kymmenisen vuotta sitten Thaimaahan, kun halusin ostaa Red Hot Chili Peppersien paidan. Mä olin sillon tosi cool mafiapoika, mulle sano katukauppias. Se vaaleenpunapaitanen lapsi latelti kikatellen, et mulla on poikamainen takki (älä käytä siis mustaa Haltin takkia erehdysten varalta), poikamaiset housut (ja mähän rakastan niitä housuja!), poikamainen työliivi (????? jokasella työntekijällä täysin samanlainen) ja poikamaiset ilmeet. Minkäs mä perkele pärställeni voin. Se on kai sit mentävä skalpellin alle vai, ei tässä muukaan auta. Kohtahan se alamäki jo alkaakin, jos kerta nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana. Kuulkaa mun turhautunut ja epätoivoinen syvähuokaukseni. Se lapsi oli kuitenki sulonen. Eihän se sitä mitenkää tarkottanu. Mä kyllä koitin tsempata sen leiriviikon aikana muun muassa letillä, farkkushortseilla, rusetilla varustetulla punavalkoraidallisella topilla ja jopa korvakoruilla.
Mä luulin, et tästä kesästä tulis hyvä. Parillislukuset kesät on ollu aina hyviä. -13 kesä oli tosi paska, mä uskon huonon onnen numeroon. Ja ehkä vähän -13 kesää edeltäviin tapahtumiin. Fuck them. Joo. Mä tosiaan luulin, et täst kesäst tulis tosi hyvä. Enhän mä oikeesti voi tässä vaihees viel mitään sanoo, mut tuntuu et tää sairastuminen oli joku helkutin enne. Broidit vaa pörrää kavereiden kanssa ja mä rupeen miettii, mis mun kaikki kaverit on. Toisel puolel Suomee on ne kaikki rakkaimmat, ja muut... No, ne on... Kesämasennus iskee viime vuoden tavoin (joo joo, älä jaksa jauhaa) ja alemmuuskompleksit jatkaa mukiloimistaan.
Tähän loppukevennykseks. Broidi haki samanlaisen pärrän, mitä itellä. Ainuu vaan et siin on muutama sata kuutio enemmän, ku omassani, ja äänet kuuluu naapurikuntiin asti. Ah! Nauran sieltä haudan takaa Outokummun mopopojille ja niiden surullisen säälittävän kuulosille pyörilleen. Se pappatunturipappa on kyl kova, sille nostan ainoastaan hattuani. Tai arkunkantta. Jos nää sinnikkäästi reenatut, raamikkaat käsivarteni siihen suinkin kykenevätkään... Pelkillä luillaan. Tavoite: Hautakuntoon 20??. Wtf, nyt...
Se pyörä. Kauniita unia, my mortal followers.
tiistai 13. toukokuuta 2014
...on jotain maagista.
Ex-temporekirjotus. Johtuu tosta sateesta. Mä olin varautunu sen tulevan jo tänä aamuna, varautunut rankkasadeaamulenkkiin. Nyt toi sade alko sit aikas kunnolla, ja mun spontaani minäni tuli esiin. Ei hitsi, et just nyt tekis mieli kiskoo joku spooky yökkäri päälle, kumpparit jalkaan ja mennä seisoon ja pomppiin tonne sateeseen. Melankolisuus on aina ollu musta jotenki kierol taval ihanaa ja vapauttavaa, ja toi synkänharmaa sadesää on just sitä parhaimmillaan kaikessa maagisuudessaan. Taisin jopa vähän naurahtaa, kun tajusin, miten loistotuulelle toi sade mut saa. Alko hymyilyttään jotenki hurjasti. Fiilistelen sitä koko loppuillan!
Mut pitäähän sitä löpistä taas kuulumisiakin. Viikonloppu kulu junaillen Kiljavalle ja takasin. Oli toinen koulutusviikonloppu tulevia kesäduuneja varten, ja nyt jo siis tiesin jotakuinkin, millanen meininki siel on, mikä oli tosi hyvä. Olin valmistautunu siis ihmispaljouteen ja supersosiaalisuuteen. Mä aloin päästä sisään sen porukan henkeen ja löytää itestäki taas uusia puolia. Juteltiin, hengattiin ja katottiin yötä myöden parrakkaan miehen - niin, miehen - viisuvoitto, josta en tuu ikinä pääsemään yli... Back to the point. Sunnuntaina istuin junassa tyytyväisenä. Mun viikonloppuni oli sujunu hyvin, ja aloin taas uskoo itteeni. Enää ei pelottanu, et sovinko mä poppooseen - selviinkö mä.
Tänään meillä alko Joensuun kaupunginteatterin Nummisuutarien tanssitreenit. Kuorojuttujahan meillä on ollu tässä jo kerran jos toisenkin, mut tänään päästiin vasta koreografin kanssa töihin. Tai no, kateltiin vähän, mitä ne oli näyttelijöiden kanssa saannu aikaan, vähän niinkun tutustuttiin sen hetkiseen maailmaan. Systeemin koreografi, Ari, on jotenki... oivoi, erittäin, erittäin mielenkiintonen tyyppi! Mä tuskin arvaisin sen olevan koreografi, jos en tietäis. Kalju, semmonen toisten mielestä aavistuksen pelottavalta näyttävä, järee suomalainen mies. Se kiroo aina paljon jos se innostuu, mikä on musta ihan superhauskaa! Emmä tiijä, oon sillai uteliaal taval tosi innostunu itekin nyt näkemään, mitä se saa aikaan! Jii, jännittävää!
Tämän pidemmäks mä en oikeestaan ees jaksa tätä tekstiä kirjottaa, joten olkoon tää täsä! Mä koitan löytää itteni pian peiton alta, kuunnellen tota sateen rauhottavaa ropinaa kattoo vasten. Ai että, voi miten mä kyllä rakastankaan vesisadetta!
Mut pitäähän sitä löpistä taas kuulumisiakin. Viikonloppu kulu junaillen Kiljavalle ja takasin. Oli toinen koulutusviikonloppu tulevia kesäduuneja varten, ja nyt jo siis tiesin jotakuinkin, millanen meininki siel on, mikä oli tosi hyvä. Olin valmistautunu siis ihmispaljouteen ja supersosiaalisuuteen. Mä aloin päästä sisään sen porukan henkeen ja löytää itestäki taas uusia puolia. Juteltiin, hengattiin ja katottiin yötä myöden parrakkaan miehen - niin, miehen - viisuvoitto, josta en tuu ikinä pääsemään yli... Back to the point. Sunnuntaina istuin junassa tyytyväisenä. Mun viikonloppuni oli sujunu hyvin, ja aloin taas uskoo itteeni. Enää ei pelottanu, et sovinko mä poppooseen - selviinkö mä.
Tänään meillä alko Joensuun kaupunginteatterin Nummisuutarien tanssitreenit. Kuorojuttujahan meillä on ollu tässä jo kerran jos toisenkin, mut tänään päästiin vasta koreografin kanssa töihin. Tai no, kateltiin vähän, mitä ne oli näyttelijöiden kanssa saannu aikaan, vähän niinkun tutustuttiin sen hetkiseen maailmaan. Systeemin koreografi, Ari, on jotenki... oivoi, erittäin, erittäin mielenkiintonen tyyppi! Mä tuskin arvaisin sen olevan koreografi, jos en tietäis. Kalju, semmonen toisten mielestä aavistuksen pelottavalta näyttävä, järee suomalainen mies. Se kiroo aina paljon jos se innostuu, mikä on musta ihan superhauskaa! Emmä tiijä, oon sillai uteliaal taval tosi innostunu itekin nyt näkemään, mitä se saa aikaan! Jii, jännittävää!
Tämän pidemmäks mä en oikeestaan ees jaksa tätä tekstiä kirjottaa, joten olkoon tää täsä! Mä koitan löytää itteni pian peiton alta, kuunnellen tota sateen rauhottavaa ropinaa kattoo vasten. Ai että, voi miten mä kyllä rakastankaan vesisadetta!
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Punaviiniä hiuksiin
Ouch, how time flies.
Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Kesä on siis aivan pian täällä. Enää ei tarvi laittaa kollareita ja pitkiksiä jalkaan, ku on niin lämmin! Villasukat sentään pysyy visusti jalassa siihen saakka, kunnes voi alkaa tipsutteleen paljasjaloin.. :P Noh, eikai sitä täällä suurkaupungissa, mutta kotona maalla kylläkin! Ja ehkä se on vähän tyylikysymyskin...
Pääsiäisloma oli ihan jees. Tai no, avautumisia... Koko lomaaedeltävällä viikolla mun keskittyminen esim. koulussa ei ollu ihan sataprosenttisen skarppia. Ajatukset harhaili ja en pystyny miettiin kovinkaa montaa asiaa, kun yks pulpahti aina mieleen jyräten muut mietteet allesa. Mä ootin sen rauhattomuuden saavan jonkinlaisen ratkasun pääsiäislomalla, mutta sen sijaan mä jouduin pettymään, ja synty niiden positiivisten(?) tunteiden sijaan - joita olin oottanu - turhautumista ja ärsyyntymistä. Tää siis vaan jatkuu, ja kytee jossain syvemmällä mussa ehkä taas ens viikon ajan, aika (kenties vappuloma?) näyttää, mitä tulee tapahtumaan... Onneks arki alko just hyvään saumaan, ja sain joka tapauksessa levättyä lomalla, joten energiaakin piisaa..
Kevarillaki pääsin vihdoin ja viimein vähän päristelemään! Jänskää hommaa, etten sanois, mut se on vaa ajettava, jotta tottuup. Vierumäen urheiluopistolla käytiin kans vähän istuskelemassa auringonpaisteessa ja jätskiä syömässä kavereiden kanssa. Älypuhelimet oli niiden aveceja, mun, onko se sitten ei-älypuhelin ootti kiltisti autossa sillä välin, mä aattelin et seuraks riittää pelkät frendit :D ah, ja voih.
Tosi tylsää jauhantaa. No, sen siitä saa.
Holi. Se oli meijän duettoprokkiksen nimi, joka esitettiin pari viikkoo sit Kino Maritalla. Alla oleva kuva on otettu varsinaista esityspäivää aiemmin, mutta kutakuinkin tollaset, joskin vähän runsaammat, maalit oli itse esityksessä.
Salillakäynti on alkanu tulla yhä enemmän osaks tätä mun Okumeininkiä. Juoksulenkilläki pyrin käymään vähintään kahesti viikossa. On alkanu huomata, et aika paranee ja kunto kohenee! :P
Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Kesä on siis aivan pian täällä. Enää ei tarvi laittaa kollareita ja pitkiksiä jalkaan, ku on niin lämmin! Villasukat sentään pysyy visusti jalassa siihen saakka, kunnes voi alkaa tipsutteleen paljasjaloin.. :P Noh, eikai sitä täällä suurkaupungissa, mutta kotona maalla kylläkin! Ja ehkä se on vähän tyylikysymyskin...
Pääsiäisloma oli ihan jees. Tai no, avautumisia... Koko lomaaedeltävällä viikolla mun keskittyminen esim. koulussa ei ollu ihan sataprosenttisen skarppia. Ajatukset harhaili ja en pystyny miettiin kovinkaa montaa asiaa, kun yks pulpahti aina mieleen jyräten muut mietteet allesa. Mä ootin sen rauhattomuuden saavan jonkinlaisen ratkasun pääsiäislomalla, mutta sen sijaan mä jouduin pettymään, ja synty niiden positiivisten(?) tunteiden sijaan - joita olin oottanu - turhautumista ja ärsyyntymistä. Tää siis vaan jatkuu, ja kytee jossain syvemmällä mussa ehkä taas ens viikon ajan, aika (kenties vappuloma?) näyttää, mitä tulee tapahtumaan... Onneks arki alko just hyvään saumaan, ja sain joka tapauksessa levättyä lomalla, joten energiaakin piisaa..
Kevarillaki pääsin vihdoin ja viimein vähän päristelemään! Jänskää hommaa, etten sanois, mut se on vaa ajettava, jotta tottuup. Vierumäen urheiluopistolla käytiin kans vähän istuskelemassa auringonpaisteessa ja jätskiä syömässä kavereiden kanssa. Älypuhelimet oli niiden aveceja, mun, onko se sitten ei-älypuhelin ootti kiltisti autossa sillä välin, mä aattelin et seuraks riittää pelkät frendit :D ah, ja voih.
Tosi tylsää jauhantaa. No, sen siitä saa.
Holi. Se oli meijän duettoprokkiksen nimi, joka esitettiin pari viikkoo sit Kino Maritalla. Alla oleva kuva on otettu varsinaista esityspäivää aiemmin, mutta kutakuinkin tollaset, joskin vähän runsaammat, maalit oli itse esityksessä.
Salillakäynti on alkanu tulla yhä enemmän osaks tätä mun Okumeininkiä. Juoksulenkilläki pyrin käymään vähintään kahesti viikossa. On alkanu huomata, et aika paranee ja kunto kohenee! :P
Muuta löpinää, hiukset värjäilin Hennalla jokseenkin aavistuksen punasemmiks, mutta ei tullut kyllä ihan sellanen lopputulos, kun olisin halunnu... Värimassaan mössäsin muunmuassa punaviiniä, sitruunamehua ja paljon mausteita (neilikka, paprikaa, currya), jotta väristä olis tullu mahollisimman, öh, kiva ja kirkas ja punanen ja värikäs :D Noo, ehkä ens kerralla sitten.
On jotenkin tosi epäluova olo nyt. En o saanu kirjaakaan kirjotettua yhtään eteenpäin... Yleensä ulkoilma vaikuttaa tosi paljon mun inspiraation löytämiseen, ja siks oonki erittäin hämilläni siitä, et en o jaksanu. Ehkä tänään mä otan itteäni niskasta kiinni, ja jatkan kirjottamista. Yleensä kun mä käytän sanaa "ehkä" se todennäkösemmin kallistuu sen puoleen, et niin ei luultavasti tapahdu.. Tänään kyllä olis aikaa yllin kyllin, kun eilen tein kaikki kotitalousvelvollisuudet, imuroinnin, pyykkäyksen, ruoanlaiton ja kaupassakäynnin.
Eipä tästä tän luovempaa tekstiä taida enää saaha, joten nyt tää oli täs ja mä meen maistelee ensimmäistä raakapuurokokeilua, joka on saanu tekeytyä jääkaapissa yön yli. Jännää!
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
90's Childhood
Mä oon niin onnellinen, et oon syntyny viime vuosituhannella. On koettu vuosituhannen vaihos, ja kaikkia kummallisia päiviä, esim 12.12.12. Ei tuu enää meikäläisen elinajalla sellasia. Mä nyt päätin yhtäkkiä muistella lapsuutta tässä blogauksessa. Joten, tässä tulkoon joitakin nostalgisia muistoja.
90-luvulla (ja vielä vähän sen jälkeenkin):
- katottiin VHS:siä ja kelailtiin videot sitten kärsivällisesti hitaasti alkuun nauhurilla
- kuunneltiin aina iltasin kasetteja, jotta uni tulis paremmin. Meillä oli aina kasetinkääntövuorot veljien kanssa, kun se sängystä nousu oli niin kamalan rankkaa :D "sun vuoro kääntää, mä käänsin eilen"
- faija soitteli vinyylejä älppärisoittimella. Äiti ei tykänny, kun meijän lempibiiseihin kuulu mm. Irwin Goodmanin "Haistakaa paska koko valtiovalta". Siis mitä mä olin vanha, viis?
- kavereille soitettiin langallisiin kotipuhelimiin, ei älypuhelimiin
- Kiss FM oli vielä olemassa
- Akkarin takana oli buumista tilattavia taustakuvia ja polyfonisia soittareita, siistii!
- oli markka-aika, kylän nuorisoseurantalolla karkkipussi makso 1 mrk. siis viis kertaa vähemmän mitä nykyään
- animaatiot ei ollu vielä jyränny vanhoja kunnon piirrettyjä, esim. Turtlesit oli vielä katottavan arvonen
- Windows 98 existed
- Nindendo oli paras Leijonakuningaspeleineen ja Unirallyineen!
- Spice Girlsit oli tosi nättejä ja ihanii, niin ihanii ja nättei et sänkyihin piti liimata niiden tarroja
- Maikkarin teemaväri oli punanen, ja siinä logossa oli se pöllö
- musiikkia tehtiin vielä rakkaudesta, ei rahasta
Nää oli nyt sellasia, mitkä tuli erityisesti ysärin puolesta mieleen. Enpä mä usko, että muita lapsuuden muistoja tällä kertaa kirjottelen, vaikka niitä oon viime aikoina pohtinu ja kirjotellu itelleni ylös.
No, jos vielä vähän kuulumisia. Viime viikonloppuna Ima Iduozee (Dancestakin tuttu break-tanssija) oli pitämässä meille 10h tiiviskurssin. Kurssi perustu lattiatekniikkaan, ei niinkään puhtaaseen breikkiin. Lattialla möyrimiseen sai täysin uudenlaisen näkökulman, kun otti jotenki sellasen rennon hoppimuudin sen nykytanssiajatuksen sijaan. Oppiminen tuntu helpommalta, eikä se lattioiminen tuntunu sellaselta könyämiseltä. Kurssia edeltävällä viikolla Pia Lindy opetti meitä koko viikon. Pääs pitkästä aikaa syventymään taas impromaailmaan ja ettiskelemään uusia reittejä. Se tuntu pitkän tauon jälkeen aluks vaikeelta, mutta mahtu sille viikolle muutama tosi hyvä ja ajatuksiaherättävä päiväkin. Duettoprokkisten työstö alko, ja me saatiin Johannan kanssa kahessa päivässä aika lailla valmiiks. Vähän niinkun olosuhteiden pakosta, koska meillä oli sattuneesta syystä viikko aikaa vähemmän työstää sitä, ku muilla.
Kummussa aurinko paistaa ja linnut lauleksii. Se on inspiroinu mua jonkin verran taas tarinan kirjottamisen kanssa. Eilen uskallauduin myös parvekkeelle iltasemmalla kuulokkeet korvilla istuskelemaan ja miettimään menneitä. Äh. En tiiä, kuinka hyvä ratkasu se oli, mutta sitä sellasta pohdiskelua vähän kaipas kuitenki.
Näihin tunnelmiin.
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Hämystä mettäsaunatunnelmaa ja elokuvakohtaus suurmarkkinoilla
Hiihtoloma oli ja meni. Ei oikeestaan mitään mainittavan arvosta. Tai jospa jotain mainitsen sittenkin. Kävin tanssiopistolla vähän ihmettelemässä meininkiä ja halailemassa ihmisiä. Kahvitella kerkesin myös vanhan luokkalaisen kanssa. Semmosista ystävistä mä tykkään, joita voi nähdä silloin harvoin, kun on mahollista, vaikka asuttaiski hirmu kaukana toisistamme. Vein kans vanhan tanssikaverin YogaRocksiin boulderoimaan - ai että on vinhaa touhua sekin! Meidän vanha "lastenhoitaja" tutustutti mut siihen lajiin kesällä ja kyllä tykästyin. Lauantaina Lennu tuli meille yöks ja oli kyllä hauska viettää aikaa pitkästä aikaa ihan vaan kahestaan. Ruoanlaittoa, pelailua, leffankattomista... Kyllä, olen koti-iltoja rakastava persoona. Vielä parempi jos ei tarvi viettää koti-iltoja aina yksin. Tai vaan pupun kanssa.
Mami lämmitteli viikon mittaan pariin otteeseen meijän mettäsaunan. Rakastan sitä tunnelmaa, mikä siellä on. Sinne vie osittain kivillä peitetty polku. Näin keväisin se on vielä liukas ja ehkä liejunen. Havunoksia on laitettu polulle helpottamaan kulkemista. Polku päättyy vinopuiselle ja ränsistyneelle, vanhan rämän saunamökin terassille, ja mökin piipusta tupruttaa savua. Oven lukossa roikkuu ruostuneessa ketjussa ruostunut avain, joka on ollut siinä kiinni niin kauan, kun mä vaan jaksan muistaa. Ja varmasti sitäkin kauemmin. Ovi on vähän vinossa, tippunut sen verran saranoiltaan, että sitä pitää vähän nostaa
saadakseen sen kiinni. Sisällä on tuikkuja ja muita kynttilöitä lattialla ja vanhalla puisella pöydällä, jossa on toisessa päässä renkaat vielä alla. Sen molemmin puolin on aivan liian matalat löhötuolit vihreillä pyyhkeillä peitettyinä. Itse saunassa kiukaan tulipesästä hehkuu valoa, ja välillä sen piippu kolahtelee. Peseytyminen tapahtuu saavin ja kuupan avulla. Vanhalla saippuahyllyllä on perinteiset Linnashampoot, palasaippuaa ja pinkki pesuvamppu. Lauteille mahtuu just ja just kaks peppua vierekkäin, ja ylin kaidepuu on irronnut. Seinien laudoissa on pihkaa, jota aina penskana ihmetteli. Saunomisen jälkeen tapahtuu paluu nykymaailmaan, sähkön ja tekniikan pariin. Mutta sen saunomisen ajan on silti ihanaa olla vaan, ja nauttia siitä alkeellisuudesta ja sen tunnelmasta.
No juu, se oli runollista jälleen se. Tästä juuri kuluvasta viikonlopusta. Se on ollut varsin mukava. Perjantaina pelattiin Sonjan kanssa taas Guitar Heroa. Jeijei. Käytiin myös Huono-festareilla, jossa ideana on siis, että esitykset ja koko festarit ovat mahollisimman huonot. Oltiin täynnä hämmennystä! Väliajan jälkeen likat meni vetää sitte ruotsinkielisen juonnon perään breakdance-battlen. Oivoi. Huvittavaa. Eilen sitte lähettiin jo aamupäivästä Joensuuhun ja tutustutin Sonjanki boulderoimiseen. Oli iteki hauska käydä nyt uudessa paikassa kiipeilemässä, kun aina ennen vaan Lahessa käynny. Sattumalta Joensuun Areenalla oli suurmarkkinat, jonne mentiin hikoilun jälkeen. Oli kiva kierrellä ja kattella markkinameininkiä. Me nähtiin jotenki tosi elokuvamainen kohtaus. Siis positiivisessa mielessä. Jonkun grilli?kojun myyjänä oli nätti tummahiuksinen nuori nainen, johon sitte toisen kojun komea nuori mies oli iskeny silmänsä, ja se oli rohkeena menny sille naiselle juttelemaan. Sillä miehellä oli sellanen hymykuoppahymy, kun se anto sen käyntikortin sille takasin hymyilevälle tytölle. Muakin alko hymyilyttää. Onko tollasiakin äijiä olemassa? Hyvä tietää. Sitten vajottiin aavistuksen - tai no ei, ei itsesääliin, mutta sellaseen haikailevaan ajatusmaailmaan. "Voin kunpa..." Kyllähän te tiedätte. Tai sitten ette.
Niin ja aamulenkkikausi startattu. Parasta.
Mami lämmitteli viikon mittaan pariin otteeseen meijän mettäsaunan. Rakastan sitä tunnelmaa, mikä siellä on. Sinne vie osittain kivillä peitetty polku. Näin keväisin se on vielä liukas ja ehkä liejunen. Havunoksia on laitettu polulle helpottamaan kulkemista. Polku päättyy vinopuiselle ja ränsistyneelle, vanhan rämän saunamökin terassille, ja mökin piipusta tupruttaa savua. Oven lukossa roikkuu ruostuneessa ketjussa ruostunut avain, joka on ollut siinä kiinni niin kauan, kun mä vaan jaksan muistaa. Ja varmasti sitäkin kauemmin. Ovi on vähän vinossa, tippunut sen verran saranoiltaan, että sitä pitää vähän nostaa
saadakseen sen kiinni. Sisällä on tuikkuja ja muita kynttilöitä lattialla ja vanhalla puisella pöydällä, jossa on toisessa päässä renkaat vielä alla. Sen molemmin puolin on aivan liian matalat löhötuolit vihreillä pyyhkeillä peitettyinä. Itse saunassa kiukaan tulipesästä hehkuu valoa, ja välillä sen piippu kolahtelee. Peseytyminen tapahtuu saavin ja kuupan avulla. Vanhalla saippuahyllyllä on perinteiset Linnashampoot, palasaippuaa ja pinkki pesuvamppu. Lauteille mahtuu just ja just kaks peppua vierekkäin, ja ylin kaidepuu on irronnut. Seinien laudoissa on pihkaa, jota aina penskana ihmetteli. Saunomisen jälkeen tapahtuu paluu nykymaailmaan, sähkön ja tekniikan pariin. Mutta sen saunomisen ajan on silti ihanaa olla vaan, ja nauttia siitä alkeellisuudesta ja sen tunnelmasta.
No juu, se oli runollista jälleen se. Tästä juuri kuluvasta viikonlopusta. Se on ollut varsin mukava. Perjantaina pelattiin Sonjan kanssa taas Guitar Heroa. Jeijei. Käytiin myös Huono-festareilla, jossa ideana on siis, että esitykset ja koko festarit ovat mahollisimman huonot. Oltiin täynnä hämmennystä! Väliajan jälkeen likat meni vetää sitte ruotsinkielisen juonnon perään breakdance-battlen. Oivoi. Huvittavaa. Eilen sitte lähettiin jo aamupäivästä Joensuuhun ja tutustutin Sonjanki boulderoimiseen. Oli iteki hauska käydä nyt uudessa paikassa kiipeilemässä, kun aina ennen vaan Lahessa käynny. Sattumalta Joensuun Areenalla oli suurmarkkinat, jonne mentiin hikoilun jälkeen. Oli kiva kierrellä ja kattella markkinameininkiä. Me nähtiin jotenki tosi elokuvamainen kohtaus. Siis positiivisessa mielessä. Jonkun grilli?kojun myyjänä oli nätti tummahiuksinen nuori nainen, johon sitte toisen kojun komea nuori mies oli iskeny silmänsä, ja se oli rohkeena menny sille naiselle juttelemaan. Sillä miehellä oli sellanen hymykuoppahymy, kun se anto sen käyntikortin sille takasin hymyilevälle tytölle. Muakin alko hymyilyttää. Onko tollasiakin äijiä olemassa? Hyvä tietää. Sitten vajottiin aavistuksen - tai no ei, ei itsesääliin, mutta sellaseen haikailevaan ajatusmaailmaan. "Voin kunpa..." Kyllähän te tiedätte. Tai sitten ette.
Niin ja aamulenkkikausi startattu. Parasta.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Harmautta?
Jaha. Huomisesta lähtien pitäs ens viikon ajan esiintyä päiväkodeissa. Ja mä sain flunssan. Great. Mä kyllä pystyn köhässä nokka tukossa tanssiin, mutta päiväkotitädit varmaan kattoo pahalla silmällä, kun pöpöilen siellä. Kivaa. Neuvoton olo. Ei auta. Siis niin, meillä alko lastentanssiproduktioiden työstö helmikuun alussa. Alku tökki - voi että se tökki. Päästiin sit kuitenkin vauhtiin, ja saatiin mun mielestä ihan kiva räsynukke-esitys aikaseks. Yli-isoja villapaitoja ja epäsymmetrisiä kampauksia. Hih.
Meillä oli kans vieraileva balettiopettaja, Pauliina viime viikon opettamassa. Oli aluks kummallista, kun tunti oli aika impropohjasta. Siis mitä? Balettitunnilla improvisoidaan. Jep. Oltiin hämmentyneitä. Miks ei saada normaalisti plié-, rond-, tendu-, yms. sarjoja? Improvisoikaa niillä. What? Improvisaatiolle oli kuitenki tosi hyvä perustelu. Kun ei tarvinnu keskittyä suuntiin ja laskuihin, pysty tutkia linjauksia, lihasten toimintaa ja muita tärkeitä tekniikkaan liittyviä juttuja. Ja sen jälkeen mä olin ihan innoissani. Musta tuntu, että sen viikon aikana sain tosi paljon erittäin tärkeetä tietoa mun kehosta, mm. polvien yliojentamisesta. Ja varvasjumpan loistosta. Niin, ja tukijalka on yhtä tärkee tanssiessa, kun työskenteleväkin. Mä totisesti opin kiinnostavia asioita, ja löysin apukeinoja ainaisten ongelmien ratkasemiseks. Oon siis kiitollinen ammattitaitoselle Pauliinalle!
Tällä viikolla meillä on ollu New Yorkista Paul Singh opettamassa. Ja täytyy sanoo, että WAU! Sitä on joskus nähny niitä mustavalkosia taiteellisia tanssikuvia, missä vähän tummempihipiäiset, lihaksikkaat (siis ei sellaset salisteroidipöpipäälihaksikkaat) miestanssijat hyppii uskomattoman kauniita ja voimakkaita hyppyjä ilman paitaa ja tietenki sellaset valkoset tanssihousut jalassaan nilkat ojennettuina ja silti niin aistikkain ilmein. Yleensä ne on kaljuja, ainakin mun mielikuvissa niissä kuvissa. Ja kun Paul demonstroi meille, miten se haluaa saada meijän selkärangat liikkumaan, mä totesin et Paul on just niin sellanen tanssija, mitä mä oon niissä kuvissa nähny. Siis mieletön. Se tapa miten sen keho liikkuu. Niin helposti ja aistikkaasti. Vielä ens viikko lastentanssiprokkisten ohella hänen tunteja, ja sitten lomailemaan kotiin!
Ennen ystävänpäivää me tyttöjen kanssa keskusteltiin kyseisestä juhlapäivästä. Yks meistä kolmesta seurustelee, ja kyseltiin et aikooko pari tehä jotain ihmeellistä. Mä en oo mikään äklövaaleenpunanen romantikko, mutta piiloromantikko aivan varmasti. Tai salaromantikko. Sellanen jotenkin. No niin, Rosa sitten vastas musta vaan jotenki tosi ihanasti siihen kysymykseen. "Ei me mitää ihmeellistä. Varmaan vaan rakastetaan." Siis rakastetaan. -taan pääte, ei -llaan. Ei siitä sen enempiä pohdintoja, mutta musta se vaan oli kauniisti sanottu! Rakastetaan.
Naapurista kuuluu porausta. Ei kovin uskonnollista näin sunnuntaina. Mä kattelen mietteliäänä tonne pihalle. Aika synkkää ja harmaata, puut on harmaita, eikä niissä oo lunta. Ränneistä tippuu vettä, ja autojen valot heijastuu autotien märältä asfaltinpinnalta. Masentavaa. Sitten mä katon tarkemmin. Ei se taivas ookaan niin harmaa, itseasiassa se on vaan hailakan sininen. Pilviäkään ei juuri oo, pieni harso vaan. Siellä on selkeetä, eikä synkkää. Vaikka eilen oli täys talvi ja lunta tuli taivaan täydeltä, tänään on päivä, joka vihjaa kevään olevan tuloillaan. Lämpömittari ei oo enää nollassa, se on sen yläpuolella. Kumpparikelit alkaa taas.
Visertävät linnut, auringonpilkahdukset, pienet virtaavat purot, hiirenkorvilla olevat koivut... Nää keväiset ajatukset ja mielikuvat on pian todellisuutta. Pus!
Meillä oli kans vieraileva balettiopettaja, Pauliina viime viikon opettamassa. Oli aluks kummallista, kun tunti oli aika impropohjasta. Siis mitä? Balettitunnilla improvisoidaan. Jep. Oltiin hämmentyneitä. Miks ei saada normaalisti plié-, rond-, tendu-, yms. sarjoja? Improvisoikaa niillä. What? Improvisaatiolle oli kuitenki tosi hyvä perustelu. Kun ei tarvinnu keskittyä suuntiin ja laskuihin, pysty tutkia linjauksia, lihasten toimintaa ja muita tärkeitä tekniikkaan liittyviä juttuja. Ja sen jälkeen mä olin ihan innoissani. Musta tuntu, että sen viikon aikana sain tosi paljon erittäin tärkeetä tietoa mun kehosta, mm. polvien yliojentamisesta. Ja varvasjumpan loistosta. Niin, ja tukijalka on yhtä tärkee tanssiessa, kun työskenteleväkin. Mä totisesti opin kiinnostavia asioita, ja löysin apukeinoja ainaisten ongelmien ratkasemiseks. Oon siis kiitollinen ammattitaitoselle Pauliinalle!
Tällä viikolla meillä on ollu New Yorkista Paul Singh opettamassa. Ja täytyy sanoo, että WAU! Sitä on joskus nähny niitä mustavalkosia taiteellisia tanssikuvia, missä vähän tummempihipiäiset, lihaksikkaat (siis ei sellaset salisteroidipöpipäälihaksikkaat) miestanssijat hyppii uskomattoman kauniita ja voimakkaita hyppyjä ilman paitaa ja tietenki sellaset valkoset tanssihousut jalassaan nilkat ojennettuina ja silti niin aistikkain ilmein. Yleensä ne on kaljuja, ainakin mun mielikuvissa niissä kuvissa. Ja kun Paul demonstroi meille, miten se haluaa saada meijän selkärangat liikkumaan, mä totesin et Paul on just niin sellanen tanssija, mitä mä oon niissä kuvissa nähny. Siis mieletön. Se tapa miten sen keho liikkuu. Niin helposti ja aistikkaasti. Vielä ens viikko lastentanssiprokkisten ohella hänen tunteja, ja sitten lomailemaan kotiin!
Ennen ystävänpäivää me tyttöjen kanssa keskusteltiin kyseisestä juhlapäivästä. Yks meistä kolmesta seurustelee, ja kyseltiin et aikooko pari tehä jotain ihmeellistä. Mä en oo mikään äklövaaleenpunanen romantikko, mutta piiloromantikko aivan varmasti. Tai salaromantikko. Sellanen jotenkin. No niin, Rosa sitten vastas musta vaan jotenki tosi ihanasti siihen kysymykseen. "Ei me mitää ihmeellistä. Varmaan vaan rakastetaan." Siis rakastetaan. -taan pääte, ei -llaan. Ei siitä sen enempiä pohdintoja, mutta musta se vaan oli kauniisti sanottu! Rakastetaan.
Naapurista kuuluu porausta. Ei kovin uskonnollista näin sunnuntaina. Mä kattelen mietteliäänä tonne pihalle. Aika synkkää ja harmaata, puut on harmaita, eikä niissä oo lunta. Ränneistä tippuu vettä, ja autojen valot heijastuu autotien märältä asfaltinpinnalta. Masentavaa. Sitten mä katon tarkemmin. Ei se taivas ookaan niin harmaa, itseasiassa se on vaan hailakan sininen. Pilviäkään ei juuri oo, pieni harso vaan. Siellä on selkeetä, eikä synkkää. Vaikka eilen oli täys talvi ja lunta tuli taivaan täydeltä, tänään on päivä, joka vihjaa kevään olevan tuloillaan. Lämpömittari ei oo enää nollassa, se on sen yläpuolella. Kumpparikelit alkaa taas.
Visertävät linnut, auringonpilkahdukset, pienet virtaavat purot, hiirenkorvilla olevat koivut... Nää keväiset ajatukset ja mielikuvat on pian todellisuutta. Pus!
lauantai 8. helmikuuta 2014
Suklaata suupielissä
Puhelinpiuha löyty. Löyty vaatekaapista paitojen seasta. Mun vaatekaapin hyllyillä yleensä on myös paljon pinnejä, hiusharja, ostoskuitteja, meikkejä ja kaikkea muuta sinne kuulumatonta. Nää on näitä pikkuvikoja, mistä pitäs ehkä päästä eroon. Tai ehkei se oo niin välttämätöntä. Who knows. Pointti kuitenkin, mä saan laitettua paljon amatöörikuvia !
Tässä on nyt enste näitä parin viikon takasia talven ihmemaa - kuvia.
Eilen Sonja tuli taas illal kylään ja oltiin sovittu, että pelataan Guitar Heroa, maailman parasta pleikkapeliä ikinä. Oli sika jees päästä pelaa pitkästä aikaa sitä, vaik taidot on päässyki ruostumaan, ku ei o moneen vuoteen säännöllisesti pelannu. Ihan läpällä silti vedettiin Dragonforcee expertillä, hah! Ja ihan hyvinhän se suju, eikö? :D
Noniin, ja sit jotain löpinää tämän unohtumattoman kuvasarjan jälkeen..
Tässä on nyt enste näitä parin viikon takasia talven ihmemaa - kuvia.
 |
| Okun kaivos, jossa meil on tanssisali :) |
 |
| Kaivoksen huipulta - pieni lämppä ennen tuntia oli tuonne kiipeeminen! |
 |
 |
| \,,/ |
 |
| Parin viikon takasen leffaviikonlopun lounaskattaus |
Noniin, ja sit jotain löpinää tämän unohtumattoman kuvasarjan jälkeen..
Mulla tosiaan oli se työhaastattelu viime lauantaina Helsingissä. Se meni hyvin - mulle jäi luottavainen fiilis siitä huolimatta, että mulla vähän tunteet purkautu, kun ne kysy multa mitä mä toivoisin, jos saisin kolme toivomusta. :D Hämmennyin vähän iteki, mut not so serious.
Ystäväl oli toissapäivänä vuosipäivä, ja se leipo yllärikakun sen poikaystävälle. Mä tajusin, etten oo ite leiponu aikoihin mitään kunnon mättökakkua, joten tänään oon monta tuntia sulatellu kolmet suklaalevyt ja vatkannu kermavaahdot. Tein saman kakun muutama päivä yli vuos sitte. Mä vertasin näitä kahta samanlaista kakkua toisiinsa. Niissä kakuissa näkyy mun elämän kehitys, tosi kornia, jep. Viime vuonna elämä tosiaan oli vähän palasina ja täytteet oli paakkusia, ja valu kerrosten välistä. Kerrosten, jotka nekin oli hauraita ja rikki. Kuorrutuskaan ei riittäny peittämään kakkua. Se oli kärsimättömyyden tulos koko kakku. Toisaalta, maku oli kyllä ihan hyvä. Ruma, mutta hyvä. No tää tän päivän kakku, ihan hyvännäkönen, mut maku ei o yhtä pehmonen verrattuna viime vuotiseen.. En tiedä, kumpi sit on parempi. Ristiriitasta, mutten jaksa filosofioida liikaa. Se niistä kakuista. Äh, se oikeestaan koko blogitekstistä. Katellaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)