Mä en tiedä mistä mä puhun

Päätin olla aavistuksen typerä, ja valvoa liian myöhään tänä yönä. Ja huomenna kaduttaa ihan vähäsen. Tapani mukaan kirjotan jälleen vailla minkäänlaista logiikkaa tai järjestelmällisyyttä tän tekstin, mutta kaipa se on sitä rehellisyyttä. Kirjottaa ja puhua putkahtaa mitä mieleen juolahtaa. Runollista, niinkun aina.
Typeryyttä totta totisesti, sillä aamulla mä varmaan seison keittiössä sormi suussa tuijotellen tokkurassa kahvinkeitintä ja mietin, miten se toimikaan. Pesinkö mä kasvot ennen vai jälkeen aamupalan? Mitä kaikkea mun pitikään pakata teatterireenejä varten koko päiväks mukaan? Mä oon aivan varmasti aamulla ihan ulalla, ja sit kun mun aivotkin herää niin alan panikoimaan. Hyvin luultavasti mä juoksen otsa hikisenä bussiin, kun mä etin avaimia vielä 3 minuuttia ennen bussin lähtöä. Näinköhän, sen näkee aamulla...
Kesä kuluu aina liian nopeesti, eikö? Silti musta tuntuu, että mä olin joskus kauan sitten Leirikesällä töissä, ja mä olisin viettäny Nordic Lights - reissulla ainakin kuukauden. Puolet kesästä mä manasin sitä. Siis kesää. Näin jälkeenpäin aatellen kun mä tarkastelen mun kesääni, se näyttää ihan kelvolliselta. Varsinkin, kun päällimmäisenä muistona on tanssireissu ja sen päättänyt eilinen spektaakkeli. Ja ne ihmiset. Mä ehkä vannon itelleni, että tän viikon (tai ehkä ens... tai ehkä tän kuun) aikana mä yritän saada aikaseks kirjottaa sellasta löpinää siitä reissusta, mut nyt mä vaan kirjotan... jotain muuta?
Eilen illalla mä varmaan tapoin kokonaisen kusiaissuvun seistessäni reilut puol tuntia koivun takana yleisöltä piilossa. Sitä se tanssijuus välillä on, mutta siitä huolimatta ihmeen koukuttavaa hommaa... Mä sain jotenki tosi hyvää energiaa esitykseen, kun yleisöä oli paikalla. Kai se adrenaliini vaan alkaa virtaamaan ja sitä vähän buustaa itteään esitystilanteessa ihan eri lailla, ku kenraaleissa.
Kahen pitkältä tuntuneen kuukauden jälkeen mä palasin vihdoin kotiin Outokumpuun. Että oli ikävä omaa kämppää ja omaa ihanaa pehmeetä isoa punkkaa! Jos vois, niin mä varmaan rutistaisin mun asuntoani, koska mulla oli sitä niin kova ikävä. Äl oo äl. Mulla ei oo koko mun Outokumpu-ajalla ollu kattolamppua, ja juuri ennen ku mä hyvästelin toukokuussa mun kämpän kesän ajaks, me löydettiin mutsin kanssa kaapin perukoilta entisen asukkaan vanha kattolamppu. Faijan kanssa keskellä yötä me se äsken tässä viritettiin paikoilleen. "Räjähdysetäisyydelle", faija sano, kun me saatiin se paikoilleen ja voi että sitä valon määrää, mitä tää kämppä sai! Nyt mä jaksan kaikki talven ja syksyn synkimmätkin illat ja yöt. Tästä eteenpäin aurinko paistaa lakkaamatta tässä asunnossa! Saanpa nähä - jo tää positiivisuus on musta kaikonnut, kun iskee syysväsymys...
Joo, kesä on ohi. Vaan valoa piisaa. Musiikki on parasta, tanssiminen on huippuu, ihmiset on ihanii, ja mä tunnen. Se riittää. Tosi tosi pelottavan taiteellista löpinää. Mä yritän olla oma itteni. Outokumpu auttaa. Täällä mä oon kotona. Kesä on ohi.