Suolavesistä, tanssilattioilta, parvekkeen kaiteelta, mäkkäristä, ravintoloista, kallioiden keskeltä

Rusketus on ruvennu häviimään. Olis pitäny tehdä tää aiemmin. Nyt on pakko kaivaa se pinkkikantinen päiväkirja esiin ja selata sivuja, jotka täytty siinä hotellihuoneessa, missä tuli naurettua varastoon.
Jo ensimmäisissä lauseissa, jotka kirjotin jollakin menomatkan varrella olleista lentokentistä, mä kerron viihtyväni sen kultahiuksisen likan kanssa, johon mulla ei kertaakaan mennyt hermot ton kahen viikon aikana. Kerron, että on hauskaa. Ja piirrän vielä naurunaaman huutomerkin perään.
Juttuja synty. Lähtöpäivänä me muisteltiin kuluneita päiviä ja kerrottiin niitä tietokoneen kameralle. Kymmenen minuuttia pätkivä Hozier soi taustalla, niin ettei meinaa saada selvää. Mainitaan kalliokiipeily, pöytäfutis, vessanpönttö, jonka minä osasin korjata, mutta siivooja ei, ihanat, meganöyrät ja kohteliaat aulahenkilökunnan naiset, pitkähäntäveneretkellä sattunut merihätä, mykkä lakananvaihtaja, jonka kohtalo punavalkosten nappien kanssa jäi mysteeriks, norsupöksyt, yks särkynyt sydän ja yks särkynyt pullo... Mä mainitsen epäselvällä käsialalla päiväkirjan sivuilla Saaran kaksviikkosen pullojen- ja pussienavaamisharjotteluprojektin, hien ja loppumattoman sikarin hajun Half moon partyissa, komeet on kusipäitä-väitteen kumonneen ibizalaisen, meidän saamattomuuden korttien kirjottamisen suhteen (joka jäi lähtöpäivään...), joka päivä hammasharjojen paikat vaihtavan siivoojan, joka jäi vahingossa ilman tippiä, sen nauruntäyteisen illan, kun Saanuli osti Justin Bieber-paidan, aamun, jonka Saara alotti musta niin hervottoman hauskalla: elikä huomenta - lausahduksella, Uunon, Sweet child of minen, kaikkien päässä kiertäneen ice bucketin, DJ:n vierelle eksymisen, illan, jolloin ei kiinnitetty huomiota ulkopuolisiin, koska omassa poppoossa oli niin hauskaa, yöuinnit altaassa, yöuinnit meressä, aamuherätykset, mun kolistelut ja yhtäkkiset sängystäylöspomppaamiset, joille Saara jakso nauraa, seuraavan illan ulkona paljain jaloin, typeryyden tunteen... Videolla Saara nauraa niin, että katoo kuvasta, kun puhutaan meidän ykstoistahenkisestä matkaseurueesta, nauraa porukkaan viimesenä iltana liittyneelle suomalaiselle pariskunnalle, jossa toinen raukkeli oli armottomasti tossun alla - jessus, miten iso haloo synty siitä, miten paitaa olis pitäny rumputtaa... Puhutaan meidän Nopparat Thara Beachilla käyntiinlähteneestä mallinurasta, joka jatku tasasena niin turistirannalla meidän eurooppalaisuutta ihmetelleen aasialaisen naisen kanssa poseeraamisena, kun ravintolapöydässä "sala"kuvauksen kohteeks joutumisena sen punasissa speedoissa tallustelevan käkkärätukkasen miehen toimesta... Kerrotaan, miten "Peto on irti" ja Robin rytmitti meidän lomareissun ja miten vanhustenarjen omasen tarkka arkirutiini meille muodostu (aamupala - altaalle - suihkuun - Buddhiks kutsutut kylpytakit päälle ja kortinpeluuta - kaupungille syömään - iltalagitus/partyy - nukkumaan). Nauretaan katukivetysten iskuista johtuville ruville, jotka edelleen kutiaa. Mä mainitsen vielä meistä muodostuneet, (melko luuseritasosen) telepaattisen yhteyden omaavat kaksoset, jolloin Saara pyöräyttää silmiään huvittuneena. Mä silti pidän siitä ajatuksesta kiinni. Loppuun täytyy vielä sanoa, miten onnellinen siitä oonkaan, että tän tyypin kanssa kävelin varmasti suorimmin, kun koskaan aiemmin, kohti/pitkin auringonsiltaa.

Kävin poissa

Seittemän tunnin autossa + bussissa istumisen jälkeen saavuin viime viikon perjantai-iltana Tampereen linkkuasemalle. Hymyilytti, kun systeri seiso tien toisella puolen punasissa valoissa. Ihanan kiireettömän viikonlopun aikana me kokkailtiin kesäkurpitsa-herkkusieni-tofupöperöä ja alusta loppuun homemade pizzaa (hippi kasas spelttipohjansa päälle pestoa, herkkusieniä, paprikaa, tuoretta sekä aurinkokuivattua tomaattia, artisokkaa, ja lopuks rucolaa ja saksanpähkinöitä), lounastettiin vegaanirafla Gopalissa, jossa tuun tästä lähin käymään joka ainoa kerta, kun Tampereella vaan täytyy saada syödäkseen, istuskeltiin kissakahvila Purnauskiksessa, josta löyty myös vegaanille suklaawhoopie tyrmistyttävän aidonmakusella, niiiin hyvältä maistuvalla vaniljariisijäätelöllä, soiteltiin sähköurkuja (systeri soitti, mä myhäilin vierellä neljän kahvikupillisen verran), "pelattiin" Sims 4:sta ja MasterChef-lautapeliä, käytiin kattomassa Siperiassa tanssia, naureskeltiin We're the Millers- elokuvalle ja ehkä kaikista ihanin juttu: katettiin molempina aamuina aamupala, jota en o moniin vuosiin oikeesti tehnyt. Miten joku niin arkinen asia voikaan tuoda sellasen hyvänolontunteen?   

Tuli sunnuntai ja istahdin taas bussin penkille. Perillä järjetön nälkä ja vessahätä. Tyhjältä, kuolleelta ja hiljaselta tuntuva kaupunki - tuli outo olo. Seuraavat kolme päivää mä treenasin pakaralihaksia kävellen vesitornin mäen paristi päivässä ylös jatkaen matkaani aina ylimpään kerrokseen asti. Ai että, miten mukavalta tuntukaan leikkiä pari päivää naista, joka kokkaa töistä tulevalle miehelle: kattaa pöytä ja tuoda lautanen nenän eteen itsestäänselvyytenä. Kuinka kiva olikaan ilahduttaa toista, kuinka paljon merkityksellisempää kaikesta tuli, kun ei hitto syönyt yksin omassa luukussa läppärin tai töllön ääressä? "Aletaanko kämppiksiks, mä voin laittaa ruoat?" mä ehdotin. Energisyys ja aktiivisuus tarttu siitä, koska mä en varmaan ikinä pääsis yksinäni kaheksan jälkeen illalla salille. Varsinkaan kaupungissa, jossa pelkään törmääväni tuttuihin, jossa pelkää sitä ihmismäärää niissä laitteissa. Hah, hyvinhän se meni. Musta tuntu hyvältä. Se elämänrytmi ja meneminen, asenne. Hitto, kun ei asuis pelkän kanin kanssa. 

Kiireenhän mä sain tietenkin itelleni järjestettyä, mutta kun ei sen viikon alettua tarkotus ollukaan enää relata. Pieni sininen leluauton näkönen fiasko ehti kuitenki karauttaa vesitornin parkkikselle, ja mua alko heti hymyilyttään. 

Niin siis, se syyhän oli lähtee tekee kouluhommia - makes sense, ei ehkä monille, mutta mulle itelleni kyllä. Pääsin ku pääsinkin alkuun homman kanssa, ja tänään huomasin saavuttaneeni biisin viimesen nuotin, joten ei tää matka tainnut ihan hölmö ratkasu olla, rohkenen väittää. Ristiriitaset fiilikset kyllä velloo yhä mun sisällä omasta tanssijuudesta, pirulaiset ne ajatukset, jotka latistaa itsetuntoa. Vihastuttaa. Kun pitäs riittää itelleen, vaikeita juttuja. 

Oon taas kotona. Tuntuu paljolta, ja samaan aikaan en tiiä yhtään, miltä tuntuu. No, tänään tuntu ainakin hyvältä kiireettömyyden tunne teekuppien äärellä. 

Onko se oikea sana sit kuitenkaan?

Kolme kahvikupillista tänään. Uskallan kyllä epäillä tän hysterian johtuvan pelkästään siitä...

 Mä yleensä muistan ne hetket, milloin oon ajatellut tai tajunnut jotakin. Tänään sellanen hetki oli, kun tulin koulusta kotiin ja potkasin kengät naulakon juureen muiden toistensa alle hukkuneiden kenkien joukkoon. Sillon tajusin, että mä olin tänään onnistunut nimeämään tän asian, mitä käyn läpi. Sen nimeksi tuli "kriisi". Kaipa se auttaa eteenpäin, hyväksymään tilanteen..? Mulla jäi varmaan moniakymmeniä lauseita tänään kesken, mikä on hyvin tavanomasta mun puheripulin sattuessa, mutta tänään se johtu ihan vaan siitä hukassaolontunteesta. Istuttiin leikkipuistossa ystävän kanssa, ja mä siinä pulppusin epämääräsiä sanoja ja lauseita - yritin löytää tolkkua tähän pään sisällä mesoavaan hullunmyllyyn. Nauratti. Mutta kyllä turhauttikin. Epäjohdonmukasia reaktioita, sanon minä. Toiselle ystävälle totesin muutamia tunteja myöhemmin, ettei tässä voi enää, kun nauraa. Ja mä totta vie nauroinkin. Aiempi ystävä tuli pahaa-aavistamattomana mun tykö ja sanoin muina miehinä, ettei oikeen oo jaksanu siivota. Silmäthän sillä pyörähti päässä... Kaikki alko hukassaolevasta kaukosäätimestä. Seuraavan tunteroisen ajan me vaan naurettiin. Naurettiin seinään kuivuneelle vihersmoothietahralle, uunin alle eksyneelle teelusikalle, pitkät päivät vaatekaapissa olleelle vesilasille, vuosia vanhoille meikeille, niille seitsemille legginseille, joissa on ääretön määrä reikiä, ja jotka purkautuu lahkeista, ja tälle koko kämpässä vallitsevalle kaaokselle, jonka keskellä oon elänyt. Todettiin, että mä taidan tarvita henkilökohtasta avustajaa. Sopimus synty, ja oon taas piirun verran ilosempi. 

 Tänään oon hysterian, naurujen, hepuleiden, epätietosuuden ja turhautuneisuuden lomassa tainnut alkaa hyväksyä tän... kriisin. Ja kai se on ihan okei. Useet on kuulleet mun joskus sanoneen, että mä luotan elämään. Ja niin sanon nytkin. Luotan avoimuuteen - siihen, että on okei puhua ja sanoa, jos ei kaikki oo kohillaan. Kai siitä pitää olla itelleen kiitollinenkin, että on ollu rohkee sen asian suhteen. 

...Mutta johdonmukasuushan tästäkin tekstistä on täysin hukassa. 

P.S Tänään tapahtu jotain, mitä oon oottanu jo pitkään. Kai säkin seisoit pihalla?

 

Riittää, kun tuuletusikkuna on auki ja kaihtimet ylhäällä

Tais tuntua paremmalta vaihtoehdolta lähteä todellisuutta pakoon kaupunkiin sen sijaan, että olis hukkunut omien ajatusten alle rauhassa kotona. Niin kai se olikin. Alottaa ilta kaksistaan hihitellen kullatun pullon kera joen rannalla tähtien alla, saada valkoviinilasillisen ääressä pitkästä aikaa puhelu siltä, joka on monia kymmeniä tunteja jaksanut aina kuunnella jos on ollu tarpeen, tulla äärettömän iloseks niistä kaikista tutuista kasvoista, jotka kärsimättömän odottelun jälkeen saapu tanssilattialle, löytää vihreeseen vilttiin kääriytynyt sielunsisko tupakkapaikalta samanlaisine ideologioineen, höpötellä perimmäisessä vessakopissa pienen valkosen valheen jälkeen, viettää suolan ja sitruunan makunen hetki saman tyypin kanssa tiskillä (tuo hymyn huulille), sopia teetreffit taloon, joka on mun mielestä aina hohkannut välitöntä lämpöä, tanssia niin, että unohtaa hetkeks asiat, joihin ei voi vaikuttaa ja löytää edes yhen illan ajaks se jonnekin kadonnut, sopivasti hullu minäni mun sisältä...
No entä eilisestä..? Entä tästä päivästä? Mä kerron. Mun on elokuusta lähtien tehnyt mieli ostaa ananas. Eilen, liki vuorokauden paastoomisen jälkeen mä sain sen seittemän kuukauden jälkeen toteutettua, vaikka mä luulin saaneeni eksoottisista hedelmistä kahen viikon aikana yliannostuksen. Ostin myös paketillisen jäätelöä, jota söin sekä eilen illalla sohvalla koomatessani (johon nukahdin jo ennen kymmentä telkkarista tulevan metelin saattelemana), että tänään aamupalaks suoraan paketista. Tänään oon tehnyt niitä asioita, mitä perjantai jyräs alleen, ja mihin piti tää viikonloppu kokonaisuudessaan kuluttaa. Jäätelöaamupalan lisäks oon toisena aamupalana syönyt neljä palaa pannukakkua maapähkinävoin, banaanin ja siirapin kanssa, juonut kahvia ajatellen "miksei kuuma kahvi voi kaunistaa?", ollut pukematta päälleni - ei peiton alla tarviikaan, vaihdellut pitkin iltapäivää tyynykasan paikkaa sängyn puolelta toiselle leffaa ja sarjoja kattoessa, ja onnistunut toistaseks olemaan ajattelematta melkein mitään, mikä aiheuttais ahdistusta. Ajatus murehtimisesta tuntuu tällä hetkellä pelkästään turhalta.
Tänään luin, että toi auringonpaiste tulee häviimään ja lunta alkaa pian taas sataa. Perjantaina uskalsin jo haaveilla, kuinka kohta voi laittaa pehmusteet parvekkeen sohvalle. Nyt olis siis kauhee pakko ja kiire ulos "nauttimaan auringosta" vielä kun voi - ah ja voi, mikä yleinen käsky se onkaan keväisin ihmisille. Kiva kun paistaa, mutta tää sänky on nyt kyllä sitäkin mukavampi. Ainahan sitä voi lasinkin läpi ihastella.

Tuntuu, ku piru olkapäällä istuu

 Pari päivää sitten mä kotiuduin kahen viikon mieleenpainuneelta reissulta, jonne lähin melko rikkinäisenä. Vaikkei se järkeen käykään, niin nyt musta silti tuntuu, että oon entistä rikkinäisempi. Tunnen jatkuvasti poskien alla, kun kyynelkanavat tahtois aueta. Joku estää. En tiedä onko se tää väsymys. Ei jaksa, eikä kykene. 30 tunnin kotimatka ei nyt toki mikään helpoin ollu, joten onhan sillä varmaan osuutensa. Eilen tultiin Okuun vähän seiskan jälkeen, ja jahka oli kiireellä kamat roudattu kämpille, mä ampasin salille. Kevyt lasku arkeen - ai miks? No koska.. pakko. Ei tässä mitään selittelyjä oteta vastaan. Myöhään venyneellä leffaillalla erään tärkeen kanssa saattaa hyvin todennäkösesti olla kanssa osuutta tähän koomaan. Molempien silmät lupsu vähän ennen lopputekstejä, eikä valojen sammumisen jälkeen kuulunu sitä yleensä tapahtuvaa höpöttelyä. Kolme varttia sitten tulin varsinaisesti tänään kotiin, ja tossa pihalla iski haikeus. Se tuttu auto ei ollu enää parkkiksella, vaikka tiesinhän mä sen jo lähteneen aamulla. Neljä tuntia kestäneellä ajomatkalla oli ehtiny purkaa kahen syvempiä fiiliksiä, ja naureskella melko ironisinakin asioille, jotka syö sisältä. Ne asiat tuntuu seuraavan joka paikkaan. Kauas lähteminen ei auta, kun niiden olemassaolon tietää. Ei ne mihinkään oo hävinny, eikä tuu häviimään. Ei jaksa enää toivoo sitä. Pakko yrittää vaa jaksaa olla. Mä en tosin jaksa enää olla yksin niiden kanssa, joten pakko rupee repii arpia auki - se pelottaa...
 Jääkaappi on likipitäen tyhjä, ja ne kiireellä sisään kannetut tavarat, matkalaukku, reput ja muut epämääräsemmät nyssäkät lojuu edelleen pitkin poikin tätä pikkuluukkua. Puhtaita vaatteitahan mulla ei ole: kaikki on hiekassa, kloori- tai merivedessä, tai muuten vaan likasina laukussa. Puhelimen laturi lähti vielä muakin pohjosemmaks, joten herran huomassa on nyt mun aamuheräämisenikin. Ressaisin, jos jaksaisin. Tässä olis vielä meilejäkin kirjotettavana, työpaikkoi etiskeltävänä, ja kirjeitä ja tuliaisia lähetettävänä pitkin Skandinaviaa - vitut näille velvollisuuksille.
Nyt siis väsyttää, on nälkä, ja ajatukset ahdistaa. Ei toivoakaan siitä, että näille asioille jaksais mitään tehdä...