"Käykää ulos kehräten"

Muutkin on varmaan huomannu, miten kaunis meneillään oleva syksy voikaan olla. Auringonpaiste nousee ihan uudelle levelille, ku ruska tuo sitä jotenki toisella tapaa esiin, ja yöpakkaset huurruttaa puiden oksat ja pellot niin upeen valkeiks. Mä oon yrittäny nyt syyslomani aikana nauttia tästä kauneudesta, ja rentoutua, mutta jotenki tuntuu, että oon juossu paikasta toiseen, ja herätyskelloakin on joutunu käyttämään ihan liian monena aamuna. No, miks nyt niin? Mitä mä oon oikeen touhunnu ja kiirehtiny? Sunnuntaina mun joskus aiemminkin mainitsema pitkäaikanen ystävä tuli meille yöks, ja me vietettiin aikaa miten aina ennenkin, keittiössä. Se vaan on meille jotenki luonnollista syöpötellä ja laittaa ruokaa, tai leipoa. Tosin se leipomus oli todellinen epäonnistuminen. Maanantaina nukuttiin kolme varttia ohi herätyskellon. Ei se mitään, mä ehdin silti ihan hyvin hakkauttamaan mustetta mun kehooni. Jep. Kuvaa siitä myöhemmin. Illalla mä kävin vielä tanssiopistolla kattelemassa entisen "toisen kotini" meininkiä ja ihmisiä. Tiistaina mä löhöilin vaan sohvalla ja katoin varmaan neljä tuntia parasta kotimaista telkkasarjaa, Kimmoa. Suomihuumorissa on jotain niin surkuhupaisaa vaatimattomuutta, jee. Keskiviikkona menin yökyläilemään broidille - tehtiiin thaikkuruokaa ja katottiin leffa. Siinä välissä sen kaveri tuli ihka oikeen mäyräkoiransa kanssa (joka oikeestaan oli ihan sympaattinen, vaikken mä pikkukoirista yleensä välitäkään), ja sitten ne katos salille. Siinä välissä mun kaveri tuli kahvittelemaan pikasesti ja ihastelemaan kaupunginvaloja korkeuksista. Waau, mä kyllä iteki olin ihan haltioissani siitä maisemasta, mäkitornit ja kaikki...
Eilen aamulla mä istuin auton kyydissä kotiin päin menossa, ja radiosta tuli älkää unohtako toisianne. Mä ajattelin ennen aamukymmentä elämää Putron laulaessa taustalla, ja sain siitä yhtäkkiä kylmät väreet. Mä en tiedä, onko se yleistä saada kylmiä väreitä elämää ajatellessa - mietin ihan, että hui. Edellisiltana mä olin käyny diippejä keskusteluja elämästä, ihmisistä, itseydestä, ihmissuhteista, itsevarmuudesta, elämän arvoista ja monista muista ikuisista asioista. Näitä keskusteluja mä kävin mun ihan ensimmäisen tanssiopen kanssa ollessani sen luona yökylässä. Mun lokakuun teemana piti olla kiitollisuus, ja hups, se on nyt vähän jääny, mutta ihan asiaa sen enempää ajattelematta, Johanna on ihminen, josta mä vaan oon ihan jumalattoman kiitollinen. Se on seurannu mun kasvua kohta kymmenen vuotta, tanssijana, mutta myös ihmisenä. Jossu on aina jaksanu kannustaa ja tsempata mua, ja uskonu muhun. Ilman sitä mä tuskin olisin nyt Outokummussa matkalla tanssijaks. Sanonpahan vaan.
Loma on kohta läpitaputeltu, ja mä oon vielä enemmän rakastunu syksyyn, mitä aiemmin oon ollu. Vähän mua ehkä alkaa väsyttämään, mutta kyllä sitä jaksaa. Kävin äsken kuvailemassa. Sain mallinkin kuviin, tässä pari hassua otosta. Kiitti, moi.

P.S Ne rakastaa-ei rakasta kukkaset ei o vielä kuollu tohon pakkaseen.