About love, about life

Pelkkä googletus ei enää riittäny mulle, kun halusin löytää lisää uusia inspiroivia vegaanireseptejä, ja eksyin vahingossa Pinterestiin. No, nyt mä sitten oon jäänyt niin koukkuun. Tuun koulusta kotiin, ja istun iltaan asti selaillen vegereseptejä. Tänään mä hokasin, että Pinterestistä löytää ihan mitä vaan. Perjantai-iltana yksin kotona sitä alkaa vahingossa miettiä taas syvällisiä, joten eksyinpä lueskelemaan mietteitä. Ja niistäpä koostuukin tää blogaus.

Näin mulle on monen monta kertaa sanottu. Tuntuu, että on menny jo liian kauan jostain odottamatta tapahtuneesta asiasta... Asioita haluis tapahtuvan tässä heti ja nyt, mutta ne taitaa tulla aina yllättäen. Ihminen (ainakin tää täällä kirjotteleva) on vaan luonteeltaan niin malttamaton ja kärsimätön, että se odottelu on tuskaa.

Joskus sitä vaan tuntuu, että menneisyyttä on mahdoton unohtaa. Ja niinhän se on. Se on jopa ihan ok. Muistot säilyy, ja niistä tulee välillä pidettyä liianki kovaa kiinni - tahtois vielä uskoa siihen taikaan, mikä niissä hetkissä oli. Tai jotain. Mutta ne vanhat muistot täytys vaan arkistoida jonnekin tieltä pois, ja antaa uusien tapahtumien ja hetkien luoda uusia muistoja. 

Välitän. Kyllä. Sepä se mun heikkouteni on. Kun mä välitän jostain ihmisestä, mä todella välitän. Mulle on tärkeempää, että elämässä on muutamia ihmisiä, joihin todella voin luottaa ja joille voi tunteet ku tunteet purkaa, kun että olis paljon sellasia hyvän päivän tuttuja. Silloin tällöin mulle on tullu vaan fiiliksiä, että mä oon ollu se osapuoli, joka välittää paljon paljon enemmän... Ja se tuntuu... noh, pirun ikävältä. 

Oon aina inhonnu sellasia ihmisiä, jotka vaan puhuu ja puhuu, mutta asiat jää tekemättä. Sanatki merkitsee, totta kai, mutta niin kliseiseltä kun se aina tulee kuulostamaan, teot on ne, mitkä ratkasee. Toiminnalla ihminen näyttää, mitä oikeesti tuntee ja ajattelee. Jos sanoillaan tarkottaa asioita oikeesti, niin ei o olemassa tekosyitä, ei jos ihan tosissaan sanoo. Sanonpahan vaan, että ite oon saanu tarpeekseni pelkistä sanoista. Ne ei enää taida mulle riittää.

Se teinifiilis, mitä kaipaa. Minkä on jo melkein unohtanu, miltä se tuntukaan. Jokos jo jotakin jooko?

Tää on tärkeetä, sen oon oppinu. On täysin mahdotonta yrittää rakastaa reilulla tavalla ketään toista, jos itteään ei pysty rakastamaan, tai edes arvostamaan. Work in progress. 

Näin loppua kohden on kiva saada vähän väriä näihin ajatuksiin. Elämän tarkotusta tässä sitten vaikka miettimään, ja kuulupa siihen isona osana rakkaus jotain toista ihmistä kohtaan, intohimo tehdä jotain for exmpl. to dance? (or bake), tai jotain ihan muuta, mihin ei mun yöllinen ajatuskapasiteettini nyt yllä, kaikki täytyy tehdä sen vuoks, että siitä tulee onnelliseks. Ei sen vuoks, että joku muu olis suhun (muhun) tyytyväinen, tai siks, koska yhteiskunnassa se nyt vaan on cool olla jonkinlainen. Elämä on oma, ja sitä eletään oman itsensä vuoks. So make it awesome. Nää mun ajatukset taitaa kaikki olla tosi itsestäänselviä, mutta näitähän mä itteni vuoks aina pohdin. Et nii. Semmosii mä mietin.