Ylösalasin

Se on sunnuntai ja sehän täyty tietenkin alottaa pannareilla. Aavistuksen kärähtäneillä, sellasilla... Täytyy vaan myöntää, että joko mussa on vika (mut eihän se niin voi olla?), tai sit mun hella ei jotenki vaan asetu sille ideaalipaistolämmölle. Niin, tai sit taikinas on vika. No joo, masu on täynnä, ja vehnä väsyttää.
Oon onnistunu olee miettimättä turhaa sitä, etten oo nyt yli kuukauteen kirjottanu mitään. En ees tarinaa eteenpäin. Eilen meinasin jo saada sydärin, kun tietokone alko taas päivittymään, ja pelkäsin, että nyt taas lähtee kaikki maholliset tiedostot, enkä ollu tallentanu kovalevylle viimesimpiä kirjotettuja kohtauksia, söpöjä alkuseurustelujuttuja ja muuta teinidraamaa. Ei ne lähtenyt. Tallensin heti päivittymisen jälkeen. Nyt mä kirjotan tätä tekstiä, ehkä illalla ihmettelen, josko inspiraatiota löytyis myös tarinalle.
Syysloman jälkeen stressi meinas alkaa puskeen, turha murehtiminen ja sellanen, mutta onnistuin käsittelemään sen. Joo, mä kirjotin kirjeen. Yleensä murheiden ja stressinaiheuttajien käsittely auttaa asiaa, ja sen jälkeen elämää voi taas jatkaa normaalisti, eikö ookin yllättävää...? Rantapalloteoria still alive. No joo, syysloman jälkeen alko myös kehittyminen. Ihana ihana Stefan tuli modernista Euroopasta pariks viikkoo meitä opettamaan. Mä kävin taistelua syvien vatsalihasten ja lonkankoukistajien kanssa, ja erään pilatestunnin jälkeen karkasin vessaan nyyhkyttämään surkeuttani. Ei musta ikinä tuu tanssijaa, mä aattelin. Seuraavana päivänä mä huusin salin puolesta välistä käsien päältä Sonjalle, että KATO! Mä löysin mun lantioni. Mä olin ylösalasin, ja pysyin siellä aavistuksen kauemmin, kun sen 0,2 sekuntia. Sen jälkeen mua ei pelottanu tippaakaan kokeilla yhen käden kärrynpyöriä tai niitä ihme olanpyöräyttämisjutskahyppyjä. Eheei, mä aloin uskoo itteeni. Mä pystyin mihin vaan! Viime viikon loppuna mä istuin Porvoossa systerin luona aamupalapöydässä ja kattelin sellasta puolen metrin tyhjää tilaa seinän vieressä, ja totesin että nyt tekee mieli seistä päällä. Apina... Ja tällä viikolla meillä oli akroa. Maanantaina pelotti yhden käden kärrynpyörät, mutta seuraavana päivänä menin sen enempää miettimättä kyynärkärrynpyörään ihan että humps vaan. Muutosta on siis totta vie tapahtunut, yläkroppaan on tainnu tulla hitusen lisää voimaa, mutta kehonhallintakin on kehittyny.
Mulla on muuten aurinkoa vähän ikävä, tuolla on niin kurjan harmaata. Ehkä mä selviin vajaat kolme kuukautta, sit ollaan tänkaltasissa maisemissa, vihdoin!