Keskusteluita itseni kanssa

"Vitsi, miten siistiä unta näinkään niistä ilmapallokeinuista - kuinka korkeella meninkään!"

"Taivas oli taas kultainen. Pilvet oli sen peittona. Puut ei tarvinnut glitteriä, kun niiden lehdillä kimalsi vastasataneet vesipisarat."

"En vois koskaan ottaa irtoripsiä, kun hieron mun silmiä koko ajan."

"Se on vähän ku pitäsit insuliiniruiskua diabeetikon nenän edessä, muttet antais sitä sille. Se on vähän, ku näkisit toisen roikkuvan sillalta, muttet menis apuun. Se on, ku pyyhkisit kyyneleet pikkulapsen poskilta, laittasit sille saparot ja rusetit päähän ja käskisit vain hymyillä kyynelten läpi."

"Aurinko on nyt niin korkeella, ettei se enää paista ruokapöydän reunaa pidemmälle."

"Rakkautta on laittaa toisen penkilämmitin päälle kysymättä."

Mä vaan täällä painelen pullonkorkista kuvioita käsivarteen. Ei se satu. Mutta pistää miettimään omaa perjantai-iltaani. Omaa sellaista. Jonka oon taas yksin. Enkä tarkoita, että oon monet perjantait yksin. Mutta ne milloin oon ilman sua - ne oon aina yksin. Pullonkorkin sisällä lukee "happiness happens. 

Joskus olo on tosi fucked-up. Mutta tänään olin pää alaspäin - kyynärvarret lattiassa ja selkä kauniilla kaarella. Uskoisinpa enemmän.

Ainoastaan keskiverto ja eriparimustasukkainen

Kuudetta kertaa viikon sisään sen saman sopan keskellä. En mä ymmärrä, en osaa, enkä pysty, kun en tiedä. Makaan myrkyssä. 

Harmittaa. Vaik on onnea, niin oon hukannut itteni. Puolet musta on saanut lahjaks jotain sellasta, mitä pitäis muistaa kohdella paremmin. Mutta se toinen puolikas. Se on jäänyt matkan varrelle. Musta tuntuu, että se lähti Outokummun aikana salakavalasti katoomaan musta, käveli ja kaikkosi, vaikka luulin löytäneeni sen paikan. 

Kotia mä rakastan: kotisohva on edelleen sana, joka on musiikkia mun korville. Tulee mieleen tavallinen elämä, se kun syötiin iltapalaa harrastusten jälkeen ja katottiin Kotikatua. Oon sellainen kotityttö, kotihiiri. Mutta Riina, joka teki ja touhusi ja nauroi. Jolla oli ne vankat ystävät yläasteella, joiden kanssa tehtiin ja touhuttiin. Mulla on sitä ihan jumalaton ikävä. Mulla on ikävä sitä, kun jaksoi treenata 10,5 tuntia viikossa ja stay active. Mä turhaudun tästä tylsyydestä. Mä en halua profiloitua pelkäksi kotitytöksi. Tahtoisin elää. 

Mutta koska mä en uskalla. Mä haluaisin, voi luoja, miten mä haluaisin. Käydä uusissa harrastuksissa: nyrkkeilyä, crossfitiä, ryhmäliikuntaa, jousiammuntaa, pyöräilyä. Joku suuri seinämä, tiedätsä, sellainen tummanharmaa Eiffel-tornin kokoinen on mun edessä, kun seison. Sen toisella puolella on kaikki se, mitä muut tuttavat tekee. Käy ja tekee ja touhuaa. Mä vaan pysyn. 

Se on myös se, että en mäkään täällä viihdy. Mä en oikein tiedä missä mun olisi hyvä, mitenpäin mun olisi hyvä. 

Ja mä päätän tää on nyt Costa rica

Kattokaa meijän onnea. Kattokaa synttäreitä ja vapautta.

Perjantaina kahviteltiin synttäreitä ja syötiin smoothieksi mennyttä mansikkasuklaajuustokakkua. Tytöt, äiti ja Aku kikatteli tässä marokkomaisessa asunnossa. Saaralla oli Saara-kahvikuppi. Illalla risteiltiin Vääksylle kahdestaan. Aku sai selfiekirjan synttärilahjaksi - raukkaparka. Mutta se on ältsin hieno, tulkaa kylään niin näytän teille siitä komeita ja hassuja kuvia. Sitten syötiin ruokaa. Juotiin yllätyksenä saadut, mansikoilla viimeistellyt kuohuviinilasilliset laivan kannella jäätelöpallojen kera. Kuunneltiin iskelmää ja rautalankaversio Titanicin tunnarista. Juotiin illallakin kuohuviiniä. Nukuttiin onnellisina.

Lauantaina haluttiin tehdä jotain kivaa, siksi "koskamevoidaan." Ajettiin Tampereelle ja juotiin kahvia ja vettä sairaalalla. Sisko näytti työkaverit ja taukohuoneen. Sairaalan haju ehkä ahisti toista, mutta kädestäpitäminen auttoi. Siskolla oli ranskanletti ja se oli käynyt Särkkiksellä. Haettiin seuraa kyytiin ja huristeltiin keskustaan. Syötiin Gopalin IIIIHANAAAAA ruokaa ja mä olin niin onnellinen. Paljon makuja mun makuun, nams! Mun ravintolassakin voisi olla tollainen sisustus. Ja ruoka. Sitten ajettiin poppoolla Pyynikin näkötornille munkkikahville/-teelle ja hissiteltiin tornin huipulle. Kotimatkalla käytiin Pyhän Mikaelin rauniokirkolla, kun etittiin Keltasta taloa. Ei me sitä löydetty, mutta mä sain rauniokierrosidean seuraavalle tylsälle sadepäivälle. Niitä me lähetään katselemaan ja mä hypin lisää ovien pielissä ja hymyilen kameralle, koska oon onnellinen. Puolen yön aikaan ajettiin Ruuhikselle ja lämmitettiin alasauna - se mikä on siellä alametässä. Savu tuprutti piipusta taas, niinkuin syksylläkin. Kiukaalla kypsyi seitanmakkarat, jotka syötiin silmät ristissä kymmenen minuuttia kestäneen saunomisen jälkeen. Me nukuttiin yhden hengen sängyllä paremmin kuin pitkään aikaan. Vain yksi itikka tuli kuusikosta meitä hetkeksi kiusaamaan. Kissa hyppäsi saunan ikkunasta sisälle ja tuli kolmanneksi kaveriksi aamusella. Aamulla laskettiin Nuppu juoksentelemaan sen toista kertaa alakertaan. Aamulenkki tekee sille nyt hyvää. Tää on sen viimeinen kesä. Se surettaa, mutta "sellaista se elämä on", Katriina kirjoitti mun lappuun, ja otin sen lauseen lohdutukseksi ajatusten lomiin. Elämä on kuitenkin kaunista, ja meilläkin on vielä hetkiä vietettävän yhdessä. Äiti teki Nupulle ulkotarhaan täydellisen sadesuojan, jonka päällä Hasu kynsii mattoa ja ottaa aurinkoa.

Mä leikin lasten kanssa hiekkalaatikolla, katon Greytä, kiitän aikuisista ystävistä ja Elinakin tulee taas huomenna yöksi. Kesä on alkanut ihanasti. Ainiin, ja löydettiin kotikin. Ja tanssin klubilla niin että sydämessä poltti hyvänolon tunne, kun pääs joraa Riinana. 

Tää on mun onnee. 

Kiitollisuusviikko

"Alahuuli väpättää. Takahampaat pureutuu yhteen. Kyynel alaluomen päällä tuntuu painavalta, koska se tippuu?"

Viime viikko oli kiitollisuusviikko. Yöt oksenneltiin vuorotellen ja suihkussa käytiin ehkä kolmesti viikkoon. Tilattiin pitsaa. Katottiin Frendit loppuun, onpa tyhjä olo. Ei enää katota niitä aamupalaa syödessä. Katotaan Paavo Pesusieni-elokuvaa ja hämmennytään Patrikin ja Paavon jäätelöhumalasta. Yks ilta silitin Nuppua ja jäin sen viereen lattialle makaamaan surusilmänä. Yhtäkkiä vain. Nyt taas itkettää.

"Eli siis se kannattaa leikata nyt?"

"No jos tarkoitus on pitää kani mahdollisimman pitkään elossa..."

Millainen eläinlääkäri voi sanoa noin viikko sitten sen toimenpidehuoneessa melko tunteikkaasti reagoineelle tytölle, kun se kuuli sen lemmikin olevan sairas? Ei kai hänelle tullut selväksi sitten mun tunteet sitä jänöä kohtaan. Mietin vaan.

Mulla on vielä yks tehtävä tekemättä ja sitten olis kaikki tehtynä. Piti tehdä tänään. "Teen huomenna" päätin. Tänään ajan harmin pois tekemällä ennemmin jotain kivaa touhuamista. Kesästä tulee taas yllätysten kesä. Täytyy olla kiitollinen sille, joka tän viikon "joutu" olla vaan kotona mun kanssa. Pasi sanoo mua nyt Oksennustaudiksi. Kyllä se käy.

<3

Pelottaa sittenkin aina joskus

kerroin jostai Afrikan lapsiavioliitoista

hengasin Tompan ja Olgan kaa

ja oli pienii huoneit

taisin paeta jotain joku etti mua

ja joku poltti tupakkaa

kai mä pelkään

tosielämässä

jotain kuka veis mun vapauden

...murtautuu vainoo uhkaa

koska maailmanpahuus

se on vaa liian syvällä

© Selma

Painajaispäiväkirja

Perjantai 1. huhtikuuta klo 5:07

Me istahdetaan bussiin ja lähdetään reissuun. Saavutaan sillalle, jota pitkin noustaan. Sen pientareilla on puolikkaista ruhoista, nautojen takajaloista tehtyjä koristeita. Ne on maalattu mustiksi. Tai poltettu. 
Sillan jälkeen saavutaan sinne. Niitä on satoja. Kasoissa päälleikkäin. Toiset katsoo mua ilman silmiä, toiset ilman sitä lihaksiensa päällä juuri ollutta peitettä, josta tulee hieno matto jonkun lattialle. Ne katsoo mua ja toisiaan apua anoen. Mutta niillä ei ole ääntä, ei meidän maailmassa - ei ihmisten maailmassa. Aurinko paistaa, ja satamassa on thaimaalaisia paatteja. Mä seison laiturilla ja koitan olla astumatta avonaisen hevosen ruhon päälle. Haluaisin ottaa kuvan Facebookiin, jotta ihmiset näkis missä oon käynyt. Mutta en voi, se olisi liian raakaa heidän silmilleen. Maailman pahuutta ei saa tuoda julkisuuteen. Turistit käy silti katselemassa tuota paikkaa. Ajatus on musta absurdi. Te näette, mutta ette tee mitään? En liioin minäkään. Seison hievahtamatta ja kyyneleet valuu mun poskilta. Se hevonen on yhä mun edessäni laiturilla. Ketään ei kiinnosta sen mätänevän siinä. Ehkä sympatiasta mun polvet on auenneet. Veri valuu ja polte syvissä haavoissa sattuu. Empatiahaavat. Kun katselen ympärilleni, aitaukseen alkaa ilmaantua myös ihmisiä niiden muiden elävien kuolleiden, kuolleiden elävien joukkoon. Nekin katselee mua ja toisiaan. Anovat apua silmillään, mutta suutansa he eivät saa avata. Ei heidän maailmassaan. Heidän kuuluu olla siinä. Suurin osa on lapsia, reippaasti alle kymmenvuotiaita. Ainoat vaatekappaleensa on lanteilla olevat rievut. Muuta kehoa peittää palovammat. Olkavarsista näkyy lihakset ja säikeet - eikö sua tyttö satu, kun kerta hymyilet mulle? Ne ei edes tiedä, mistä mä tuun. Seison siinä laiturilla, satojen unohdettujen ja sorrettujen keskellä. Liikahtamatta. Aitauksessa vasemmalla suloinen kiharatukkainen, ehkä kolmevuotias tyttö katsoo mua kummastellen. Miettii miksi mä itken. Mä mietin, miksi se ei itke kun sen kasvot on arpien peittämät ja se elää täällä. Täällä, missä mä tänä yönä kävin, polvet ruvilla, katsomassa sitä paikkaa, missä inhimillisyyttä ei ole ja ruumiilla ei ole sieluja. 

Kun saan silmät auki, teitä ei enää ole. Mun ympärillä teitä ei enää ole, vaan ootte jossain kaukana. Piilotettu, tai jopa näkyvissä, mutta joka tapauksessa unohdettuja. Mä kokeilen polviani, ihan vaan. Ei syviä haavoja. Ei yhtään mitään. Mutta sitäkin syvempiä, kivuliaita ajatuksia ja mielikuvia. 

Ystäväni minä ja hän

Tää viikko alko taas supermasentavasti. Ulkona on koko ajan harmaata, valkosta, lumista, vähän ehkä loskaistakin, raskasta. Kouluhommia on joo, mutta ei sitä koko ajan jaksa/kiinnosta istua koneella tehden verbin taivutusta Perunakellarissa - oi flashback Kirkonkylän ala-asteelle johonki kymmenen vuoden päähän (c'mon taas ammattiopisto...).

Aamulla flow- ja yin-jooga, iltapäivällä powerjooga ja illalla rentouttava jooga. Joo, nyt on taas elämällä tarkoitus: Yoogaia. Päätin ottaa sen tälle viikolle kokeiluun ja voi miten mua oikein hymyilyttää. Niin kivaa. Nyt suunnittelen päivät livetuntien ympärille ja joogaan useamman kerran päivässä. Pupu pörrää ympärillä, pusuttelee mun polvia ja tulee tuhisemaan korvan juurelle. Söpö.

En tosin voi kieltää, että tää yksinolo tappaa mua vähän sisältä. Maanantain rutiiniksi muodostunut vesijuoksuilta: mä istun saunassa, yksin, ja ootan, että edes yksi ihminen tulisi sinne mun lisäksi, että olis vähemmän yksinäinen olo, ihan todella. Parempi olis, jos tulis useampi jotka juttelis toisilleen niin muistaisin, miltä kuulostaa ihmisen puhe.

Liian paljon ehtii myös vajota omiin ajatuksiin. Maailmantuskaan. Nukkumaan mennessä pimeys vähän pelottaa ja laitan turvalukon. Noin, nyt ei pelota. En voi lakata miettimästä niitä toisia tuolla, jotka saa oikeasti pelätä joka yö. On mulla onni, kun on turva. Painajaiset friteeratuista kissoista lautasilla - joo kyllä - valvottaa. Ehkä hieman liian monta, allekirjoituksia kipeästi kaipaavia, aloitetta pyörii mielessä. Pahuus, mikä ihmisiä riivaa, puistattaa. Ulina ja huuto kaikuu mun pään sisällä. Viattomat kärsii ja tuntuu, että en voi tehä asialle mitään.

Jos ei painajaiset, niin sitten unettomuus valvottaa. Viime yöt oon herännyt neljän aikoihin ja tuijotellut kattoa. Taas tätä. Ehkä kuudelta nousen. Enkä nouse, koska ulkona on niin masentavaa. Enkä sitä paitsi millään keksi, miten kuluttaisin niin monta tuntia siitä päivästä. Ehkä täytyisi kukkua sinne puolille öin, jotta uni kestäis vaikka edes aamu kaheksaan.

Onneks on uskollinen heinänpuputtaja jolle voi höpötellä. Kaikki on ehkä sittenkin ihan hyvin. Mutta oonko aivan kiittämätön, jos toivoisin silti vähän lisää sisältöä mun arkipäiviini..?

Ahimsa

Kello on vähän päälle ykstoista. Spotify soittaa mulle heleitä säveliä. Makaan kuolleen miehen asanassa tehtyäni itekseni tunteroisen joogaa. Tein eilenkin, jo ennen kahdeksaa. Keho tuntuu auenneelta ja hyvältä. Niin hyvältä, että ne kyynelkanavat poskien alla tuntuu enemmän olemassaolevilta. Jo ties kuinka monetta kertaa tää sama tunne. Vaikka se päälläseisonta ei nyt hetken tauon jälkeen mennyt yhtä sulavasti, kuin ehkä vähän aikaa sitten, mä en pettynyt itseeni - mä en tunne itseäni huonoksi. Ja se on quite something. Tiiän, että se menee hetken päästä.

Aiemmin mun syy olla tekemättä yksin joogaa oli "en osaa". Niinkun etten muista, että missä järjestyksessä mitäkin "sarjoja" vois tehdä etc. Oon niin orjallinen, että soveltaa en halunnut. Nyt luulen, että se oli vaan, etten uskaltanut. Olisin turhautunut ja ollut rauhaton, kärsimätön. Nyt ei oo enää kiire mihinkään. Päivät pitkät mulla on aikaa tehdä. Tajusin, ettei sen tarvi mennä just vaan vain sinne päin, kuhan nyt kropan linjat tietenkin säilyy. Eikä siinä näin aluksi tarvi olla mitään supersuper diippiä flowta, vaan voi sitä hetken funtsailla, että mitäs sitten. Naurattaa näin tää mun vakava asenne. Taidan heittää sen pois tehdäkseni elämisestä hieman mutkattomampaa.

En tiedä lähtikö tää innostus näistä uusista kotipöksyistä, joissa tulee superjoogi olo kaikessa boheemiudessaan ja monen kymmenen junassaistumistuntien aikana selailluista joogakuvista ja käyttäjistä Instagramissa ja Pinterestissä. Kun vertaan niitä tuntemuksia, mitä tulee katellessa jotain sporttisia fitnesslikkoja siihen, miltä tuntuu katsellessa niitä rauhaa pursuavia joogakuvia... Woah. Toisessa tuntuu, että vielä mäkin tohon pystyn joskus! Toista kattoessa mietin, että pysyispä mullakin meikit noin hyvin hikoillessa. For real! Ihan hirveetä tavallaan. Sit alan pohtia sitä joogan tarkotusta. Eihän se oo millään tapaa ulkonäkökeskeistä, mutta musta ne asanat sattuu nyt vaan olemaan mielettömän upeen näköisiä. Ja ei kai se oo väärin? Sen lisäksi, että jooga saa hyvän olon sisälle, se saa mut tuntemaan itteni kauniiks. Eikä mua enää kiinnosta tippaakaan muu maailma. Tai niinku et, kyykätköön muut tytöt salilla tuijotellen itseään peilistä, nyt mä voin tehä omaa juttua ilman, että tunnen itteni toisia huonommaksi. Mä oon löytänyt mun jutun, joka sopii mun keholle ja mielelle. Ainakin täks hetkeks. Ja hetkessä eläminen, sehän se on tärkeetä, right?

Namaste, ja uloshengitys. 

Päiväunia pakkasilla

Kaikesta huolimatta mä oon nyt kuitenkin melko tyytyväinen tän hetkiseen tilanteeseen. Kouluun ei tarvi raahautua, kun lunta sataa vaakatasoon ja pakkanen jäädyttää hiukset ja pipon. Vielä viime viikolla nukuin yhentoista tunnin yöunia, eikä yhä ysin aikaan valoton yksiö kannustanut nousemaan sängyn pohjalta. Musta tuntui, että olin nyt toistaseks tanssinut ihan tarpeeks. Tai ehken sittenkään yksinään. Ensin mun piti keskittyä pelkästään pakollisten äikän tehtävien alta poissaamiseen tän kuun aikana, mutta jaksoin kirjoittaa useamman tunnin ajan vain yhen viikon. Sitten tuli fiilis, että kaipaan sittenkin liikettä. Aamulla herään auringon kanssa samoihin aikoihin. Pistän Huomenta Suomen päälle ja juodessani aamukahvia se vaihtuu huomaamatta Kauniisiin ja rohkeisiin. Suljen telkkarin ja avaan Spotifyn. Olen kiireetön. Odottelen, että muut käyvät koulutunneilla, ja illan tullen vietettyäni koko päivän uusissa kotipöksyissä tai päiväunia nukkuen pistän kymmenen kerrosta lämmintä päälle ja lähden tanssimaan. Lihaksiin sattuu pitkästä aikaa. Ihanaa. Uskallan taas liikkua.

Mulla on nyt välivaihe menossa. Äiti sanoo, että oo kärsivällinen. Joku kohta loppuu ja sitten ollaan hetki tyhjän päällä. Toivon niin. Ettei oo sitä paikkaa, missä voidaan vaan olla. Ollaan muiden nurkissa. Hoidan vähän kissoja ja toivottavasti löytäisin jotain työtä. Haaveissa on. Se suloinen puutalo. Sinne tahtoisin. Kaikki vähän jännittää. Ei saa vielä puhua, mutta toivottavasti kohta saisi. Kunpa kaikki onnistuisi. Sitten kun kylmä alkaa kesän jälkeen taas hiipimään maata myöten tennareiden tukemiin nilkkoihin, me lähdettäisiin.

Vanha vuosi

Tammikuu:

Kävin Pusulassa ja kirjoitin vuosi sitten, kuinka hauskaa oli voidella leipää keskellä yötä mun parhaan ystävän kanssa. Rakastan sua vaan niin paljon. Asuttaisipa molemmat vähän vähemmän kummallisissa paikoissa. Sellaisissa paikoissa, minne pääsisi vähän yksinkertaisemmin. Jossain muualla, kuin niinkin hauskan nimisissä paikoissa, kun Outokumpu ja Pusula. Why?

Alotin sen hiphopin, josta kauan haaveilin.

Helmikuu:

Joensuun kaupunginteatterin työssäoppimisprokkis Nummisuutarit haudattiin. Olinpa tuolloin aivan eri ihminen, arka ja pieni. Vieläkin kyllä. Mutta vähemmän. Vähän vähemmän ahdistuneempi. 

Synttärit, vaikkei olleetkaan. Itkin ja nauroin paljon. Tytöt on olleet seinät mun ympärillä. Ne seinät, jotka estää mua kaatumasta.

Johanna Kurkela ja Teho Majamäki. Ja Tuomas Holopainen. Lumituisku ja tulipesät metsän siimeksessä. Oliko se oikeasti totta? Kyllä se oli. Me tanssitaan nyt sillä musiikkivideolla, josta löydän kerran kasvoni. Mutta ollaan osa yhtä suurta kokonaisuutta, silti silti.

Ylitin itseni, enkä luovuttanut diivailussa kouludemossa. Ja sain ne kannustavat sanat taiteilijalta, joita tuun kantamaan aarteinani aina niinä hetkinä, kun en tiedä yhtään mistään mitään. 

Rohkenin käyttää rahaa itseeni ja hiukset peittyi tummaan, ennen kun lähdettiin tanssimaan Thaimaan klubeille ja uima-altaisiin vähän isommallakin porukalla. Mulla oli sun kanssa niin hupasaa. Ja niin oli teidän muidenkin kanssa. Varataanko jo uusi matka, sinä ystävä siellä vähän Pusulaa lähempänä?

Varsinainen HELMIkuu, kun näin summaan.

Maaliskuu:

Auringonpimennys.

Kriisikuu. Keräilin itseäni katujen varsilta ja pimeydestä. Aina nostaessani pudonnutta palaa tipahti toinen. Onneksi osasin puhua ja itkeä. Onneksi uskalsin lähteä hetkeksi pois. Ja onneksi hän oli lempeä, mutta järkevä...

Huhtikuu:

...ja lopulta selvisin Bach-soolosta.

Pahojen tunteiden purkaminen kaverin hihalle ja eheytyminen. Haaveilu alkoi. Nyt jälkeenpäin kaksisivuista haavelistaa lukiessa alkaa ihmetyttämään elämän ihmeellisyys: ainakin puolet näistä yksinkertaisista onnea tuovista asioista on toteutunut.

 Yksinkertaisuudessaan hienoja esimerkkejä: 

hug

dance

yoga

eat

eat healthy

eat unhealthy

eat lots of pancakes 

cut bangs

dream big

dream small

Vähän vähemmän yksinkertaisia, mutta jollain tasolla toteutuneita toisenlaisia haaveiluja: 

feel myself acceptable

 be enough for myself, love myself
feel myself beautiful (still working on it)
go to Montenegro

enjoy

have breakfest in bed (made by guy (monkeyface))

cry less for sorrow, more for happiness

fall in love

go places and don't get anxieted there

Jee. Haaveiden huhtikuu.

Toukokuu:

Öö kivoi treffei. Hajonnut autonrengas ja jäätelöä.

Flawless. Rankka prokkis - silti nautin ja rohkaistuin.

Videokurssi!

              

Kesäkuu:

Ainut tyttö työporukassa. Kantelin kädet solmussa tikkaita hartioiden ja pakaroiden päällä. Kaksi kertaa mun mittaset miehet hymyilee edessä kulkien - mä tiedän ne hymyilee. Täältä mä tuun, älä naura mulle. Painat kolmesti mun verran. Viikko näiden yhdeksän kanssa Vuokatissa. I survived.

Pesin myös Kuopiossa. Viikon päätteeksi kävelin vahingossa Jorma Uotista vastaan: ilmestys! Matkani vei syömään sipsejä ystävän kanssa talouskeittiöön. Sitten etsittiin vessapaperia ja halattiin kesän mittaisiksi hyvästeiksi.

Unohtumattomia kesäilyhetkiä ihan vaan.

Yllätyssynttäripiknik.

Onnela, soutelut ja joutsenet. Hetki hetkenä.

Kaksi joogatuntia.

Ikea.

Kävelyt paljasjaloin kotikylällä. Kivet pisteli, mutta ilostuin auringonpaisteesta langenneen varjon nähdessäni: hiukset oli kasvaneet.

Ystävystelyä: melkein kuin kämppikset. Tanssimista ja luvattomia korkeuksiin kiipeemisiä.

 Kolmistaan kekkulointia.

      

Amster...

Heinäkuu:

...damin talot ja vegaanipaikat. Kuljin yksin ja eksyin yksin.

Istuin siinä isossa puistossa, jonka lammissa koirat ui ja ihmiset teki kaikkea, ja kirjoitin siitä.

 Öisin nukuin hotellin ylimmän kerroksen huoneen lattialla ikkuna auki luottaen, ettei sieltä tule mitään/ketään. Lattialla, koska se oli huoneen viilein paikka... Eräs ilta matkattiin metrolla kuuntelemaan vanhaa kitaristikonkaria, Santanaa. Iskä oli tyytyväinen, mutta niin oltiin me muutkin.

Lahdessa taas. Tytöt koputti vähän ennen puoltayötä oveen. Kynttilät paloi ja ruoka oli valmista. Poppoo kasassa viimeksi kaksi vuotta sitten. Kymmenen minuutin jälkeen... voi naapuriraukkoja. Oon pahoillani, mutta me ollaan niin hauskoja. Tärkee viikonloppu.

         

Siskon luokse ja Lintsi.

We made a deal. 

 Elokuu:

Tivat, Montenegro:

Tivat muuttui iltaisin rikkaiden kaupungiksi. Rakennukset oli valaistu jokaisesta kulmasta. Se antoi vaikutelman, että ne olisi osittain kultaa. Naiset kulki ruskettuneina pitkät, suorat housut ja piikkikorot jaloissaan, meillä läpsykkäät käsissä.

Kaikki täällä oli ristiriitaista: ihmisten aikakäsitys, ruoka, hintataso, asiakaspalvelu...

Iltaisin mä lusikoin vesimelonia parvekkeella. Parasta oli SUPpailu, mountain biking ja huippu-Bodkan: opas, jonka kanssa kykittiin puskien alla odotellen, josko ukkonen menisi ohi.

   

Duprovnik, Kroatia:

Vilim oli varsin mukava host. Ihastuttiin meijän kämppään ja sen ikkunoista avautuviin maisemiin, vastarannan valoihin iltaisin. Terassilta meni portaat alakerran asunnon kahden neliön kokoiselle pihalle, jossa kilpikonnapariskunta rakasteli.

Pyysin pizzeriassa tortilla-aterian ilman juustoa. Sain ateriaani juustoa. Ja söin juustoa. Juotiin ne ilmaiset valkoviinilasilliset, jonka takia päädyttiin kyseiseen raflaan. Tarjoilija puhui hyvää englantia. Me oltiin kai väsyneitä, koska meillä oli reissun hauskin ilta. Naurettiin mun veganismille, moraalihippiydelle ja miesten ajattelemattomuudelle. Ei kai yhdestä lasillisesta näin hauskuunnu?

Viimeisenä iltana pistettiin vähän hienompaa päälle ja lähdettiin Old Towniin. Haltioiduttiin kapeista kujista ja ikkunoista ripustetuista pyykkinaruista t-paitoineen ja alushousuineen. Syötiin hienossa ulkoravintolassa risotot ja jatkettiin eksymistä niillä samoilla kujilla yrittäen löytää tietä ulos.

  

    

Lentokoneessa oli Sami Hedberg ja Charlie Chaplin. Toinen näistä vain ruudussa.

Varmaan paras viikko koulussa. Jarkko tanssitti ja taisteluttikin vähäsen. Mua ei väsyttänyt yhtään.

Kuun lopussa ajeltiin Kittilään ja nähtiin Jussi Vatanen screenin edessä ja screenillä, siinä elokuvassa maailman ensimmäisten joukossa 800 muun kanssa. Nähtiin tähtiä ja täysikuu. Nähtiin toisemmekin. Nähtiin paljon poroja ja nähtiin SampoJouni. Vaimo kuvasi taas uutta videota Facebookiin laitettavaksi, kun me valittiin muka kesäkurpitsoja.

   

Syyskuu:

No tietty synttärit. Synttäriviinilasit Helmessä ja Inside out Kino Maritassa. Naurettiin tyttöjen kanssa hurjana. Sain myös porkkanan. Olenhan kasvissyöjä.

Alotin lasten tanssituntien ohjaamisen. Nää on aika vekkuleita.

Istuin pöydän ääressä ja pudotin kirjat lattialle. Liike - ja äänisoolo. Poju oli kattomassa ekaa kertaa. Jännää.

Polvet sattui paljon ja pitkään. Itketti ja kiukutti. Mutta kipu pisti taas miettimään ja päästämään irti orjallisista ajatuksista. Joogatunnilla pidättelen taas itkua: tää on ainut paikka, missä hyväksyn itseni paremmin, kun missään muualla... Mieli on tunnin verran kevyt.

Lokakuu:

Äitin yllärisynttärit. Itkipäs, hahaa. Siskot, veljet, isä ja lanko. Kaikki kotona. Viimeksi joskus jouluna.

   

Alotin tanssiopistolla koreografin assarina - jännitti!

Mietin, että mitä on onni.

 Onnea on:

ne kaksi sydäntä vessan huurtuneessa peilissä

kengät siistissä rivissä eteisessä naulakon juurella

vaatteet on viikattuna hyllyillä ja olohuoneessa on tilaa tanssahdella

kun lempinimet syntyy huomaamatta

eikä pimeys enää pelota

     

Marraskuu:

Rovaniemen kautta Norjan Hammerfest. Pääsin tanssimaan subjazzia Karlin ja Knutin oppiin kolmeksi päiväksi. Toisena päivänä taas tuli itku. Voi tanssi, miksi teet mulle tän? Suurin osa esityksistä ärsytti. Tai oikeastaan pelotti. Tätäkö tämä on? Mutta paljon hyvääkin. Ainakin hetket ikkunalla, kun sai lukea ja juoda liian monta kuppia kahvia.

     

Vaikeuksien kautta voittoon. Päättötyö ja tärkeät katsomossa. Amarillo ja Linnunlahti. Seuraava ilta ja Kiisu. Ennustaja antoi pinkit timantit otsaan. Toinen ajattelee tunteilla ja toinen järjellä. Mä tiedän, kumpi on kumpi.

 

Helsingissä. Raakakakkua ja Guatemalan kahvia Café Kokossa, riisinuudeleita ja "veef"iä the Cockissa, Brangelinaa ja kilo karkkia Tennispalatsissa ja falafelia, kokista ja Modern Familyä yötä vasten hotellihuoneessa. Nauratti. Plup plup plup.

Joulukuu:

Kuun ensimmäinen. Jaettiin tulevaisuuden suunnitelmat luokkalaisten kanssa. Ei malttanut lähteä kotiin. Puheenaiheina pankkikortin koodinumerot, ajattelutavat (en vaan pysty tajuu, että toiset ei ajattele sanoilla?!), rakkaus ja raskaus. Jaksettiin näiden tyttöjen kanssa vielä viimeset yhteiset koulupäivät - motivaatio iha semiookoo.

Pulla- itsenäisyyspäivä.

Kaksi jouluruokailua samassa talossa. Ensin kaikkien kanssa ja sitten kahdestaan. Erilainen joulu. Ei kotona.

 

Rakkaus tuntuu vaikeelta. Pimeys tuntuu vaikeelta. Onnellisuus tuntuisi helpommalta valoisalla. Kerrostaloelämä tekee musta pienen. Musta tulee päivä päivältä kykenemättömämpi ja mustempi. Sormet kohmettuu hitaasti. Mä oon täällä niin kauan, että löydät mut. Saatan kohmettua, vaikka hainkin peiton. Oon ollut jo pitkään väkivaltainen kehoa kohtaan. 

Paulo Coelho sanoo, että:

jos kaikki päivät alkaa tuntua samanlaisilta, ihmiset eivät enää huomaa, mitä hyvää heidän elämässää tapahtuu. 

ihmisen tulee valita eikä hyväksyä kohtaloaan.

ihminen ei huku siihen, että sukeltaa veteen, vaan siihen, että jää veden alle.

Vuosi oli sopivan pitkä. Aika tapahtumarikas ja monivaiheinen.

Kiitos 2015:

koettelemukset

riemut ja kurjuudet

Outokumpu

ruoka ja vesi

viinilasit

family

aurinko ja vesisateet

VR

ystävät

Sonja ja Rosa

luonto ja muu maailma

elämykset

Aku

karma ja kohtalo

Päiväkirjan sivuille on ilmestynyt taas lisää uusia ja vanhoja haaveita. Haaveilen kovasti.  

Toivottavasti tänä vuonna toteuttaisin.