Painajaispäiväkirja

Perjantai 1. huhtikuuta klo 5:07

Me istahdetaan bussiin ja lähdetään reissuun. Saavutaan sillalle, jota pitkin noustaan. Sen pientareilla on puolikkaista ruhoista, nautojen takajaloista tehtyjä koristeita. Ne on maalattu mustiksi. Tai poltettu. 
Sillan jälkeen saavutaan sinne. Niitä on satoja. Kasoissa päälleikkäin. Toiset katsoo mua ilman silmiä, toiset ilman sitä lihaksiensa päällä juuri ollutta peitettä, josta tulee hieno matto jonkun lattialle. Ne katsoo mua ja toisiaan apua anoen. Mutta niillä ei ole ääntä, ei meidän maailmassa - ei ihmisten maailmassa. Aurinko paistaa, ja satamassa on thaimaalaisia paatteja. Mä seison laiturilla ja koitan olla astumatta avonaisen hevosen ruhon päälle. Haluaisin ottaa kuvan Facebookiin, jotta ihmiset näkis missä oon käynyt. Mutta en voi, se olisi liian raakaa heidän silmilleen. Maailman pahuutta ei saa tuoda julkisuuteen. Turistit käy silti katselemassa tuota paikkaa. Ajatus on musta absurdi. Te näette, mutta ette tee mitään? En liioin minäkään. Seison hievahtamatta ja kyyneleet valuu mun poskilta. Se hevonen on yhä mun edessäni laiturilla. Ketään ei kiinnosta sen mätänevän siinä. Ehkä sympatiasta mun polvet on auenneet. Veri valuu ja polte syvissä haavoissa sattuu. Empatiahaavat. Kun katselen ympärilleni, aitaukseen alkaa ilmaantua myös ihmisiä niiden muiden elävien kuolleiden, kuolleiden elävien joukkoon. Nekin katselee mua ja toisiaan. Anovat apua silmillään, mutta suutansa he eivät saa avata. Ei heidän maailmassaan. Heidän kuuluu olla siinä. Suurin osa on lapsia, reippaasti alle kymmenvuotiaita. Ainoat vaatekappaleensa on lanteilla olevat rievut. Muuta kehoa peittää palovammat. Olkavarsista näkyy lihakset ja säikeet - eikö sua tyttö satu, kun kerta hymyilet mulle? Ne ei edes tiedä, mistä mä tuun. Seison siinä laiturilla, satojen unohdettujen ja sorrettujen keskellä. Liikahtamatta. Aitauksessa vasemmalla suloinen kiharatukkainen, ehkä kolmevuotias tyttö katsoo mua kummastellen. Miettii miksi mä itken. Mä mietin, miksi se ei itke kun sen kasvot on arpien peittämät ja se elää täällä. Täällä, missä mä tänä yönä kävin, polvet ruvilla, katsomassa sitä paikkaa, missä inhimillisyyttä ei ole ja ruumiilla ei ole sieluja. 

Kun saan silmät auki, teitä ei enää ole. Mun ympärillä teitä ei enää ole, vaan ootte jossain kaukana. Piilotettu, tai jopa näkyvissä, mutta joka tapauksessa unohdettuja. Mä kokeilen polviani, ihan vaan. Ei syviä haavoja. Ei yhtään mitään. Mutta sitäkin syvempiä, kivuliaita ajatuksia ja mielikuvia.