Kaikesta huolimatta mä oon nyt kuitenkin melko tyytyväinen tän hetkiseen tilanteeseen. Kouluun ei tarvi raahautua, kun lunta sataa vaakatasoon ja pakkanen jäädyttää hiukset ja pipon. Vielä viime viikolla nukuin yhentoista tunnin yöunia, eikä yhä ysin aikaan valoton yksiö kannustanut nousemaan sängyn pohjalta. Musta tuntui, että olin nyt toistaseks tanssinut ihan tarpeeks. Tai ehken sittenkään yksinään. Ensin mun piti keskittyä pelkästään pakollisten äikän tehtävien alta poissaamiseen tän kuun aikana, mutta jaksoin kirjoittaa useamman tunnin ajan vain yhen viikon. Sitten tuli fiilis, että kaipaan sittenkin liikettä. Aamulla herään auringon kanssa samoihin aikoihin. Pistän Huomenta Suomen päälle ja juodessani aamukahvia se vaihtuu huomaamatta Kauniisiin ja rohkeisiin. Suljen telkkarin ja avaan Spotifyn. Olen kiireetön. Odottelen, että muut käyvät koulutunneilla, ja illan tullen vietettyäni koko päivän uusissa kotipöksyissä tai päiväunia nukkuen pistän kymmenen kerrosta lämmintä päälle ja lähden tanssimaan. Lihaksiin sattuu pitkästä aikaa. Ihanaa. Uskallan taas liikkua.
Mulla on nyt välivaihe menossa. Äiti sanoo, että oo kärsivällinen. Joku kohta loppuu ja sitten ollaan hetki tyhjän päällä. Toivon niin. Ettei oo sitä paikkaa, missä voidaan vaan olla. Ollaan muiden nurkissa. Hoidan vähän kissoja ja toivottavasti löytäisin jotain työtä. Haaveissa on. Se suloinen puutalo. Sinne tahtoisin. Kaikki vähän jännittää. Ei saa vielä puhua, mutta toivottavasti kohta saisi. Kunpa kaikki onnistuisi. Sitten kun kylmä alkaa kesän jälkeen taas hiipimään maata myöten tennareiden tukemiin nilkkoihin, me lähdettäisiin.
Elämänpolulla sitä on usein polkujen risteyksessä ja pitää valita mihin mennä. Välillä voi yrittää kulkea useammalla polulla kerrallaan. Joskus polun reunalta läytyy mukava paikka mihin jäädä vähäksi aikaa.
VastaaPoistaMukavavia uusia polkuja tiellesi, kauniita haaveita, ja monia niistä toteutuviksi toivotan sinulle. t. Kummitäti