Harmittaa. Vaik on onnea, niin oon hukannut itteni. Puolet musta on saanut lahjaks jotain sellasta, mitä pitäis muistaa kohdella paremmin. Mutta se toinen puolikas. Se on jäänyt matkan varrelle. Musta tuntuu, että se lähti Outokummun aikana salakavalasti katoomaan musta, käveli ja kaikkosi, vaikka luulin löytäneeni sen paikan.
Kotia mä rakastan: kotisohva on edelleen sana, joka on musiikkia mun korville. Tulee mieleen tavallinen elämä, se kun syötiin iltapalaa harrastusten jälkeen ja katottiin Kotikatua. Oon sellainen kotityttö, kotihiiri. Mutta Riina, joka teki ja touhusi ja nauroi. Jolla oli ne vankat ystävät yläasteella, joiden kanssa tehtiin ja touhuttiin. Mulla on sitä ihan jumalaton ikävä. Mulla on ikävä sitä, kun jaksoi treenata 10,5 tuntia viikossa ja stay active. Mä turhaudun tästä tylsyydestä. Mä en halua profiloitua pelkäksi kotitytöksi. Tahtoisin elää.
Mutta koska mä en uskalla. Mä haluaisin, voi luoja, miten mä haluaisin. Käydä uusissa harrastuksissa: nyrkkeilyä, crossfitiä, ryhmäliikuntaa, jousiammuntaa, pyöräilyä. Joku suuri seinämä, tiedätsä, sellainen tummanharmaa Eiffel-tornin kokoinen on mun edessä, kun seison. Sen toisella puolella on kaikki se, mitä muut tuttavat tekee. Käy ja tekee ja touhuaa. Mä vaan pysyn.
Se on myös se, että en mäkään täällä viihdy. Mä en oikein tiedä missä mun olisi hyvä, mitenpäin mun olisi hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti