Uutta ja jännittävää

"Jos kaikki romahtaa, ja tarviit olkapään, mä lupaan olla tääl..." Siskokset edessäni kuuntelee sitä nuorukaista jaetuista nappikuulokkeista ja laulaa mukana. Nuorempi on nautiskellut strösseleillä päällystettyä donitsia ja hymyilevällä mansikalla varustellun trippimehun. Pyytää äidiltään lupaa tikkarinostoon. Äiti pyytää donitsinjämät. Sisko toiselle: "kyllä sä sitten vanhempana ymmärrät, miten kiva on vaan maata sängyllä, ku sul on ollu neljä koetta edellisel viikol ja kuunnella musaa ja kattoo Disney Channelia ja syyä kaikkee epäterveellist (se on vaan niin kivaa!)." Puhuvat vielä vanhempien selfieistä, jotka ei oo oikeaoppisesti otettuja. Äiti ja ystävänsä nauraa. Mä en tuomitse tästä junakohtauksesta oikeastaan mitään, mua vain huvittaa. Hyväntuulisesti. Näillä tyypeillä on hyvät vibat.
 Toiset saattaa yhteensä käyttää työmatkoihin kolme tuntia ja sitten tehdä töitä sen kahdeksan. Mulla se on tällä kertaa toisin päin. Mutta alan pikkuhiljaa löytää seitsemästä junassa yksikseni istuskelluista tunneista hyviä puolia. Se, mihin se mua kuljettaa on mulle itsestäänselvää - tapahtuu oppimista. Kun on samaan aikaan päättötyö ja pari työssäoppimishommaa meneillään, niin helposti ajattelee, ettei "oo aikaa". Niinkun millekään muulle. Mutta kun on "pakko" istua se seitsemän tuntia, niin voi relaa. Ei oo vaihtoehtoja. Iisii. Tai sit tehdä sellasii hommii, mitä ei tarvii tehdä silloin, kun voi tehdä jotain muuta tärkeetä ja hyödyllistä. Tai vähemmän tärkeetä.
 Hyvät vibat alkaa muuttua. Hän ei pääse yöksi. Case closed, äiti ja ystävä hymyilee lukien toistensa ajatukset: "tää on niin tätä". Tyttö on väsynyt, mutta ei usko. Kuulostaa ihan multa itseltäni kymmenen vuotta sitten. "Mutta kun äiti miksi, en mä oo yhtään väsyny, mä oon kiltisti! *nyyh*"
 Pian hän ymmärtää hiljetä. Palaan taas omiin mietteisiini. Kuinka jännittävältä se tänään vieläkin tuntui tehdä jotain uutta ja olla nyt tanssisalissa se, joka katsoo ja ehdottaa. On muutakin, muutakin kuin tanssia joo, myös niinkin, mutta on myös muutakin, kuin vain omaa tanssia ja omaa tanssijuutta. Kun pääsee hetkeksi pois siitä minäminäminuudesta, niin se tekee kyllä hyvää. Mä luulen, että tällaisesta mä tykkäisin. Muustakin, kun vain minuudesta.

Jeg er go nok, siger spejlet

Ehkä mä vähän säikähdin. Kotiin palattuani sellaisen reissun jälkeen, jossa kaikessa oli kyse ihmisistä. Mun mielestä. Tai ainakin kaikkialla oli aina ihmisiä. Suoraan hommiin vain, siirsin kaiken sen saadun informaation käsittelyn tuonnemmaksi - nyt sille ei olisi aikaa.
 Varsin ahdistava ensimmäinen päivä oli eilisen eilinen. En ollut kehossa, enkä mielessä. Mä en ollut missään, mutta silti tuntui, että kaikki näki mut, kaikki musta näkyi. Kaikki huono. Kiitos jollekin, ehkä itselleni, että osasin parinkymmenen minuutin jälkeen pyytää siltä kiharatukkaiselta neuvoa ja niitä rauhoittavia sanoja. Turva oli nyt katsomossa. Kyllä tää tästä.
 Ja sitten hetkeksi kotiin. Täällä en kuitenkaan osannut pyytää sitä voimahalia sen raskaan päivän jälkeen. Kiireesti töihin. Lapsetkaan ei ollut maailman kilteimpiä tunnilla. Heille heipat sanottuani jaksoin vielä vajaan tunnin sinä jo illaksi taittuneena tiistaina puolivoimissani treenata, kunnes laitoin kaverille viestin, että moi. Ja vähän muutakin. Vastaukseksi kauniita sanoja, jotka painoi mun pään käsien varaan ja puski kyyneleitä silmiin. Helpotusta, hymyä. Kiitos. Toinen viesti sille, jonka auton oven suljin paria tuntia aiemmin huonotuulisena. Se käveli sen mäen ylös ja löysi mut lattialta makaamasta. Nöyrtymistä ja sen päivällä pyytämättäjääneen halauksen vastaanottaminen. Ilta käännettiin kivaksi pitsalla ja Frendeillä. Ei se paljoa sen ihmeellisempää vaadi.
 Pommiinnukuttuja aamuja. Ei mulla niitä ole. Paitsi että eilen oli. Ei se mitään. Kahvi mukaan siihen Norjasta tuomaani termosmukiin, jonka sanat olkoon tällä hetkellä mun raamattuni. Tehokasta työskentelyä ja sitten kotiin tehokkaasti tekemään kotityöt. Yhdessä. Ennen kuin taas hommiin. Kauaskävelyä niin nopeasti, että ne ylämäet tuntuisi seuraavana aamuna lihaksissa. Lisää kahvia siihen termosmukiin, pari taatelia suuhun ja sitten taas tanssimaan. Se ero vain edelliskertaan, että nyt ei tuntunut pahalta tai vaivaantuneelta. Nyt luotin prosessiin. Yritin vielä senkin jälkeen tehdä jotain hyödyllistä, mutta sitten keho sanoi, että oot ollut jo hyvä. Nyt mene saunaan ja halaa hänen äitiään. Unohda hetkeksi kaikki se muu. Saat hyvällä omallatunnolla nukkua aamulla ja vasta illalla lähteä taas. Koska huomenna (eli tänään, nyt) on se ainut päivä, jolloin voit.

Pirupäivä

Mä en tiedä, onko se tää kellon siirtäminen vai viikonlopun riehakkuus, joka pistää mut tarviimaan kahvia enemmän ku olis suotavaa, mutta ei sekään auta. Pakkasin tuskallisen treenitunnin jälkeen reppuani ja ajattelin, että "nyt kaupasta kahvia ja jatkamaan tätä koomaa". Olin ihan tosi oikeessa. Mä katon kymmenen minuuttia juuri avaamaani välilehteä, ja mietin niin kipeesti, että mitä piti tehä. Kovasti mä yritän, mutta ei. Ei pysty. Ulkona on kaunista, ja kädessä on tussia. Katse taas nauliutuu syysauringon värittämiin puunrunkoihin, jotka huojuu hypnoottisesti keittiön ikkunan kehystäminä.  Jos vain saisin viettää päivän tyhjänpanttina. Ootan vain, että koska on kello niin paljon, että täytyy taas kiskoa saappaat jalkaan ja villapipo syvälle päähän ja lähteä liikkeelle. Odotan sitä huokaillen. Tuijotan taas kelloa. Se aika tästä siihen on hyvin vaikea käsittää. Kauanko vielä voin tuijotella sitä kelloa? Lamput ei valaise tarpeeksi. Kostautuuko viime viikon tehokkuus ja tuotteliaisuus nyt tällä viikolla tehottomuutena ja aikaansaamattomuudella? Enkö etene? Se voimakasarominen majoneesi jääkaapissa vanhenee. Kaverit, tulkaa äkkiä. Ne browniet oli aika fiasko. Täytyy syödä pois. Äh, heitä ne pois. Tiskiä tulee. Kalenteri täyttyy.

 AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA.

Nuku koko päivä, pölkkypää

Typeryys tuntuu päässä. Olo on kuin olisi juonut taas kuohuviinipullon yksin tai kaksin. Mielenkiintoista. Oliko se kauramaito käynyttä, jota lipitin puoli litraa junassa?

Avataan. Ensimmäinen aamu, kun ulkona on vielä mustaa. Torkutan kerran, mutta sitten täytyy nousta. Oon sen verran oppinut kiireettömistä aamuista, jotka kuitenkin muuttuu aina salakavalasti kiireisiksi. Repussa kirjoja, päiväkirjoja, eväskippoja, tietokone, kuulokkeet, juomapullo ja villasukat. (Tähän pieni välivitsi, loin juuri itseäni leukaan. Saat nauraa.) Kolme ja puoli tuntia kului hujauksessa katsellen omia askeleita videolta ja kirjoittaa niistä. Löytää omat tavat oppia, se se on mukavaa. Puolitoista tuntia tyhjää, onneksi isoveli vastasi. Pieneen tunnelmalliseen, vanhasta puutalosta löytyvään (ja uuteen suosikkiini tuossa kaupungissa) kahvila Oskariin istahdimme. Pikku huoneissa oli pikkuruisia pöytiä, ylähyllyllä paloi kynttilä ja päällekkäin asetellut kahvikupit tiskin kulmalla olivat anteliaan kokoisia. Isoveli opettaa ja kertoo. Myönnän, välillä kuuntelen vaaleahiuksisten kahvilatyöntekijöiden puhetta siitä raakakakusta, jonka melkein soin itselleni. Pieni haaveilu siitä, että ehkä vielä minäkin joku päivä saisin aloittaa aamuni leipomalla kakkuja vitriinien taakse keski-iän ylittäneiden, taiteilijoiden näköisten naisten ihasteltaviksi. 

Sitten tanssiopistolle. Pari tuntia opettelen katsomaan liikettä koreografisista näkökulmista. Tää on jännää ja tästä mä tykkään. Mua ei oikeastaan edes haittaa, että koko päivä meni näin. Mitäpä mä nyt muutakaan tekisin? Oikeasti. Sitten totean juna-asemalla itselleni mielessä: voi tyttö, miten typerä sä oletkaan. Juna-aikataulut ehkä jekutti mua, mutta se Joensuuhun lähtevä juna klo 17:06, sitä ei koskaan ollutkaan. Se meni Kuopioon. Pari tuntia uuden odottelua. Honey, I'll be home. Just little bit later than I was meant to... Sitten unohdan ostaa siihenkin lipun. Puoli kahdeksalta aamulla mietin ostaessani lippua siihen melkein täysinäiseen aamujunaan, että mihin ihmiset menevät lauantaisin? Mietin sitä yhä. Siispä odotan vielä kolmannen tunnin sitä viimeistä mahdollisuutta, joka menee sinne Kuopioon. Odotellessa nauran puhelimeen ystäville ja kuuntelen niiden kotonavietetyistä lauantaipäivistä. Mun reppuni kohta ratkeaa. Viimein junaan päästyäni mietin typeryyden huipentumaani: aamupalaksi kaurapuuroa, välipalaostoksissa kauravälipala ja kauramaito. Miksi? Miksi et ostanut sitä soijamaitoa, jota huomenaamulla kaipaat kahviisi kuitenkin? Päätit vetää kauraöverit. Kello on lähemmäs yksi yöllä, kun pääsen kotiin syömään. En tiedä pahempaa soheltajaa, kun se tyttö minussa. Kotoa klo 8. Kotona klo 1. You do the math. Count the level of stupidity.

Rakastumistarinoita

Onpa huippua, kun keskiviikko tuntuu lauantailta. En muista, koska olisin viimeks syönyt aamupalaa vasta klo 11. Mieletöntä. On myös huippua, että koska eilen olin niin tehokas, niin tänään kalenteri näyttää tyhjää. Ehkä lomalla sitä ei tarvitsisi edes vilkaista, mutta ei se kyllä mua stressaa, vaikka sinne jotain pikkutouhuilua kirjottaiskin.

Eilen illalla venyttelin kuunnellen AVAlta tulevia lauseita rakkaudesta ja rakastamisesta. Olin hetki sitten ripustanut ne valkoiset t-paidat sen uuden valkoisen parisängyn satiinilakanan kanssa telineeseen kuivumaan - puhtaus tuoksui ja mua hymyilytti. Päivä oli kulunut kivasti: papuja liotellen, kurpitsoja kuutioiden, kikherneitä marinoiden. Siis keittiössä. Parhautta. Uskalsin tehdä myös päätöksen, joka vähensi sitä minimaalista stressiä, joka ei kuitenkaan paljon tuntunut painavan. Nyt tuntuu naurettavan kevyeltä elämä. Päästän nyt hetkeksi irti, ja otan sen sitten myöhemmin takaisin. Venyteltyäni laitoin ne eräänä talvisena aamuyönä verhojen joukkoon virittämäni jouluvalot päälle, ja avasin kirjan, jonka kannessa on syksyisen sävyinen saniaisen lehti. Mä en koskaan tee näin. Mutta tällaisesta mä kirjoitin joskus muutama päivä sitten haaveilevani. Tai muutama kuukausi... Ehkä enemmänkin.  

Aivan vähän aikaa sitten sisällä tuntui olevan anteeksiantoa. Irtipäästämistä. Ymmärrystä sitä kliseiseltä kuulostavaa "let it go"-lausetta kohtaan. Ai tältä se tuntuu? Havahtumista siihen helppoon hengittämiseen, joka seuraa sitä. Nyt näen kauneutta kaikkialla. Värit tuolla ikkunalasin toisella puolella. Tällä puolen lakanoiden keskellä vaeltavat pupunkorvat. Siskon silmälasien siluetti vasten pimenevää iltaa, jylhän näköisiä lehdittömiä koivunrunkoja ja savupiipusta tulevaa tuprutusta. Hetket, jolloin sanat pysähtyvät kyyneliin. Koko ajan koitan silti muutakin, kuin vain katsoa. Jotta se tulisi jokaiseen aistiini. Hengitykseen ja askeliin.