Eilen illalla venyttelin kuunnellen AVAlta tulevia lauseita rakkaudesta ja rakastamisesta. Olin hetki sitten ripustanut ne valkoiset t-paidat sen uuden valkoisen parisängyn satiinilakanan kanssa telineeseen kuivumaan - puhtaus tuoksui ja mua hymyilytti. Päivä oli kulunut kivasti: papuja liotellen, kurpitsoja kuutioiden, kikherneitä marinoiden. Siis keittiössä. Parhautta. Uskalsin tehdä myös päätöksen, joka vähensi sitä minimaalista stressiä, joka ei kuitenkaan paljon tuntunut painavan. Nyt tuntuu naurettavan kevyeltä elämä. Päästän nyt hetkeksi irti, ja otan sen sitten myöhemmin takaisin. Venyteltyäni laitoin ne eräänä talvisena aamuyönä verhojen joukkoon virittämäni jouluvalot päälle, ja avasin kirjan, jonka kannessa on syksyisen sävyinen saniaisen lehti. Mä en koskaan tee näin. Mutta tällaisesta mä kirjoitin joskus muutama päivä sitten haaveilevani. Tai muutama kuukausi... Ehkä enemmänkin.
Aivan vähän aikaa sitten sisällä tuntui olevan anteeksiantoa. Irtipäästämistä. Ymmärrystä sitä kliseiseltä kuulostavaa "let it go"-lausetta kohtaan. Ai tältä se tuntuu? Havahtumista siihen helppoon hengittämiseen, joka seuraa sitä. Nyt näen kauneutta kaikkialla. Värit tuolla ikkunalasin toisella puolella. Tällä puolen lakanoiden keskellä vaeltavat pupunkorvat. Siskon silmälasien siluetti vasten pimenevää iltaa, jylhän näköisiä lehdittömiä koivunrunkoja ja savupiipusta tulevaa tuprutusta. Hetket, jolloin sanat pysähtyvät kyyneliin. Koko ajan koitan silti muutakin, kuin vain katsoa. Jotta se tulisi jokaiseen aistiini. Hengitykseen ja askeliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti