Kerro haaveista

Joskus se tarvii vain yhden kivan kuvan myslikulhosta ja Alpron coconut milk tölkistä Instagramissa, kun ajatukset pysähtyy ja tajuaa jotain. En jaksais kelailla, mitä voin syödä ja missä on 0,5 grammaa enemmän proteiinia, kun siinä toisessa tölkissä. Mä haluaisin syödä joka viikonloppu raakakakkuja ja välipalaksi viiden banaanin nicecreamin kohtuullisella maapähkinävoikuorrutteella. Kaiken tämän hyvällä omallatunnolla ja nauttien sydämeni kyllyydestä joka suupalasta. Ehkä tän kaiken yhdistäisin mielelläni liikkumiseen, kehollisuuteen ja sen hyödyntämiseen, kehon kunnioittamiseen. Sitten voisikin hyvällä omalla tunnolla laittaa jopa kaakaonibsejä maapähkinävoikuorrutteen koristeeksi. Se on myönnettävä: ruoka on, ei pakkomielle, vaan intohimo mulle. Mä varmasti vietän muihin ikäisiini opiskelijanuoriin verrattuna tavallista enemmän aikaani keittiössä ja vieläpä viihdyn siellä. Sitten eksyn niiden tuttujen nuorien lahjakkaiden tyttöjen profiileihin, jotka elää sitä tanssijuutta, josta itse haaveilin siellä, missä he ovat nyt. Ja nyt, täällä, voin vain enää haaveilla siitä. Mietin, vai yltäisinkö? En. Työtä olis tuhottomasti. Mutta sitten pikkuhiljaa hyväksyn, että jos se ei tuo sitä nautintoa mitä se vaihtoehto, mikä houkuttaa ja vaikuttaa hyvältä, se polku ei oo mua varten. Sitten alan taas luottaa elämään ja löytyy rauha. Mutta ollaan nyt vielä pari kuukautta tiukkoja ja sitten leivotaan joka viikonloppu kakkuja. Ja arkipäivisin jumpataan. Tuntuupa hemmetin helpottavalta antaa periksi ja tajuta, että joku ei oo sua varten. Ja että elää omaa elämää. Ja että ehkä se nahka navan ympärillä on niistä terveellisistä pähkinöistä tullutta.