Sain kesällä toivottaa tervetulleeksi takaisin kotiin vuoden verran maapallon toisella puolen olleen ystävän. Siinä tätä kotiinpaluuta ilostellessani milloin lattekupposen tai viinilasillisenkin äärellä, sain samaan aikaan valmistautua hyvästelemään pian toisen samoille suunnille lähtevän.
Oltiin hengattu viimeksi kaks vuotta sitten, mutta yhden tappiollisen re-union kenkienmetsästysreissun jälkeen oltiin pian jo puoliksi kämppiksiä. Käytiin kumpainenkin töissä ja iltaisin katottiin Sinkkuelämää syöden aasialaista maapalloa tuhoavista takeaway-rasioista. Käytiin iltakävelyillä, kokkailtiin (paljon!), tanssittiin ympäri kämppää ja naurettiin, puistojumppailtiin, valvottiin pikkutunneille ja pideltiin seuraavana aamuna päitämme, noustiin kielletylle huipulle katselemaan kimmeltävää vettä ja saarten taakse laskevaa aurinkoa, puhuttiin tyttöjen juttuja, syötiin mielettömän herkulliset tomaattitortillat, käytiin shoppailemassa useammat vaatekassit ja toisillemme samanlaiset housut, selvittiin aikataulusäädöistä huolimatta meille maalle puusaunaan ja grillaamaan kolmannen ystävän kanssa... Viimeisenä yhteisenä iltana kiivettiin kerrostalon katolle kattomaan kaupunkia ylempää. Tuota piti hoputtaa, kun ei mokoma meinannut puolesta välistä tikapuita enää ylemmäksi kavuta. Muistan näyn selkeästi hänestä, kun istui siinä vierellä. Onnellisuutta koin silloinkin, kun sanoi, että on tehnyt mun kanssa sen kesän aikana asioita, mitä on koko elämänsä haaveillut tekevänsä.
Pus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti