Pirupäivä

Mä en tiedä, onko se tää kellon siirtäminen vai viikonlopun riehakkuus, joka pistää mut tarviimaan kahvia enemmän ku olis suotavaa, mutta ei sekään auta. Pakkasin tuskallisen treenitunnin jälkeen reppuani ja ajattelin, että "nyt kaupasta kahvia ja jatkamaan tätä koomaa". Olin ihan tosi oikeessa. Mä katon kymmenen minuuttia juuri avaamaani välilehteä, ja mietin niin kipeesti, että mitä piti tehä. Kovasti mä yritän, mutta ei. Ei pysty. Ulkona on kaunista, ja kädessä on tussia. Katse taas nauliutuu syysauringon värittämiin puunrunkoihin, jotka huojuu hypnoottisesti keittiön ikkunan kehystäminä.  Jos vain saisin viettää päivän tyhjänpanttina. Ootan vain, että koska on kello niin paljon, että täytyy taas kiskoa saappaat jalkaan ja villapipo syvälle päähän ja lähteä liikkeelle. Odotan sitä huokaillen. Tuijotan taas kelloa. Se aika tästä siihen on hyvin vaikea käsittää. Kauanko vielä voin tuijotella sitä kelloa? Lamput ei valaise tarpeeksi. Kostautuuko viime viikon tehokkuus ja tuotteliaisuus nyt tällä viikolla tehottomuutena ja aikaansaamattomuudella? Enkö etene? Se voimakasarominen majoneesi jääkaapissa vanhenee. Kaverit, tulkaa äkkiä. Ne browniet oli aika fiasko. Täytyy syödä pois. Äh, heitä ne pois. Tiskiä tulee. Kalenteri täyttyy.

 AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA.