"Unelmoi ja kurota niitä kohti"

 Tää vuos alko mielettömän huonoilla fiilareilla. Palasin lomalta ja päätin alkaa kirjotteleen ylös ihanan positiivisen pinkkisävyseen päiväkirjaani hyvii juttuja. Ennen mulla oli huono tapa purkaa pelkästään pahaa oloa paperille, mutta rupesin kelailee, että miks niitä muka haluais joskus hamassa tulevaisuudessa muistella.. ainakaan enempää kun hyviä juttuja. Eli tässä näitä nyt on. Päiväkirjasta ja pään sisältä poimittuja huippuhetkiä.

 Ei mitenkää kovin kevyt, vajaa vuoden kestäny prokkis saatiin päätökseen arvosillaan kemusilla viime viikonloppuna. Oli niin rutosti ruokaa, ettei mun massuni kestänyt, mutta söin silti. Varsinkaan mutakakusta ja kulhoon sulaneesta vaniljajäätelöstä en saanu tarpeekseni. Ruoan lisäks muistetaan vielä hupasat, randomit keskustelunaiheet sisällä taikka ulkona, salsat ja bachatat, mun hetkeni DJ:nä, sekasauna ja hansi (ulkopuolisille hanki), mua edelleen hämmentävä talo, jonka seinillä oli monen monta, eri aikaa näyttävää kelloa, ja jonka erittäin kodikkaassa, jonkun selvästi joskus olleessa lastenhuoneessa vietin ne lyhyet tunnit unessa, seuraavan aamun pikapuurot, kitaramusisoinnit, talon ötökkä, parin tunnin jalkapohjahieronta, ja lopuks koko vuorokauden, koko vuoden ajan kestäneen kauden kaikista tärkein... ainutlaatunen jengi!

 Torstai-iltana kapusin portaat ylimpään kerrokseen ja pimpotin ovikelloa. Oven takaa kuulu supinaa ja tirskahtelua, ja sen auetessa alko kaks kaunista, rakasta tytsyy laulaa mulle onnittelulaulua. Parempi puol vuotta myöhässä, kun ei millonkaan. Monet tietää sen fiiliksen, ku nauraa niin paljon, että alkaa "itkeä". Väärinkäytetty sana tossa yhteydessä useimmiten tuo itkeminen. Pitäs sanoa vaan kyyneleiden vuodattamiseks. Mulla kävi nimittäin niin, että lukiessa tota korttia liikutuin hirveesti. Eikä se ollu sitä nauruitkua. Itketti hitto oikeesti ne kauniit sanat, jotka muistutti, mitä aito ystävyys on... Jotka sano mielikuvitukselliseks, luonnolliseks, aurinkoiseks, värikkääks... kauniikskin, mikä näinä aikoina tuntuu erittäin tarpeelliselta kuulla. Siinä itkeskellessä silmiin osu kuitenki monen monta hervottoman hauskaa juttua, ettei se naurukaan ottanu loppuakseen. Nyt mä siis vasta voin oikeesti sanoa itkeneeni ja nauraneeni yhtä aikaa, ja samaan syssyyn voin myös todeta, ettei koskaan aiemmin sitä oo tapahtunut noin voimakkaasti. 

 Alla oleva kuva muistuttaa mua keskustelusta, jonka tärkee viesti oli mulle omaan juttuun uskominen. Sen tekeminen. Siitä kiinni pitäminen. Muiden mielipiteistä murehtimattomuus. Ei pidä luovuttaa. "Älä alistu". "Kun sä tiedät, mitä sä et tahdo tehdä, sä tiedät sillon, mitä tahot." Mitenniin? Illemmalla mietin, että ei mulle mitään vastausta siihen oo tullut. Siinähän sen sitte tajus. Eikai se vastaus nyt hopea- saati kultatarjottimella tuu nenän eteen. Pointti on alkaa kelaan iha itse omilla aivoilla, mitä sitä tahtoo. Hitto, kuinka monta vuotta kestää näinki yksinkertasten asioiden oppiminen. Muistuttaa myös myöhemminkuullusta palautteesta, joka muistutti vielä uudemman kerran tiivistettynä noista kaikista edellämainituista asioista. Muistuttaa vielä vähän myöhemmin käydystä parin minuutin keskustelusta, joka aiheutti helpotuksenhuokauksen syvällä jossain. Lupa relata virallisesti (enemmän tai vähemmän, who cares) myönnetty. Kaikkee ei piä ottaa niin raskaasti. Kaikki ei oo ees niin raskasta. Kiitos. Mä meen ja oon tasan viikon päästä monen tuhannen kilometrin päässä täältä. Ja mä totta vieköön otan sitä aurinkoa: tankkaan D-vitamiinivarastot täyteen ja jos suinkin mahollista, kaappaan takasin tullessani ton tähden vähän lähemmäs tätä pikkukaupunkia ja omaa parveketta, jotta lumi sulais ja mä pääsisin taas kuormalavojen päälle nukkumaan. 

 Viime aamuyönä pääsin nukkumaan puol viideltä. Takana unohtumaton päivä/ilta/yö. Valaistu jääkenttä, siperiamaisen jäätävältä tuntuva, lunta kasvoille pöllyttävä tuuli, jumalolentomainen hahmo piiritettävänä, voimasanoilla korostetut tsemppihuudot kameroiden takaa, tiimihengailun mahdollistava rantasaunan ja pukutilan rajaamattomuus, sekä epätodelliselta tuntuvat hetket viinilasin äärellä. Ei kuvan kuvaa - sen sijaan kärsimätöntävällistä odottelua kesään saakka.

 Vuos alko siis huonona. Vaikeesti ja voimatta. Sitä on tuntunu, että jos ei nyt ihan kunnolla pohjamutia, niin ainakin sen pintaa on käyty hipasemassa. Nyt pikkuhiljaa alkaa kaikkien koettelemusten jälkeen tuntuu, että tästä lähtee toivottavasti hiukkasen voimallisempi ajanjakso hitusen paremmalla luotolla suhteessa kaikkeen. Ennen kaikkea suhteessa itteen. Ja niihin omiin haaveisiin. Uskomiseen. 

27 miljoonaa

Joskus ennen joululomaa, lomalla tai aika heti se jälkeen mä saatoin todeta jollekin, että enpä oo itkeskellyt pitkiin aikoihin. Nyt oon varmaan itkenyt jotain kymmenen kertaa tällasen semilyhyen ajan sisään. Viimeks kaks tuntia sitten.
Perjantai kolmanteentoista mahtu kiirettä, voitonfiilistä ja extempore teatterireissu Joensuuhun. Working Class Heroes. Tässä tulevana taiteilijana sitä nykysin täytyy katella vähän eritavalla taidetta, kun mitä nuorempana katto Lahen kaupunginteatterissa Hairia tai Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. Ainakaan vielä mä en oo kovin kriittinen katsoja, ja se on musta osittain hyvä juttu... tavallaan. Sen sijaan, että ettisin silmä kovana epäkohtia ja toimimattomuuksia, koitan uteliaana ettiä tarkotuksia, merkityksiä, symboliikkaa ja vertauskuvia. Tokihan mä saatan havaita niitä huonojakin puolia, mutta en jaksa käyttää energiaani niiden puimiseen ja sen syvempään analysointiin. On tietysti tarpeellista osata perustella ja vastata kysymykseen "miksi?" olipa sitä mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, muttaah... En mä nyt siltikään aio sanoa, tykkäsinkö vai enkö. Ainakin jotain tapahtu. Jossain tuntu.
 Välillä mulle iskee paniikki siitä, kun tahtois niin kovasti muistaa kaikki muistamisen arvoset asiat. Nytkin on rästissä viime viikonloppu, jonka hyviä hetkiä ei mielellään unohtais... (Seuraavaks siitä sitten kai tekstii..) No, tässä pikkuhiljaa sitä on alkanu vähän oppii relaamaan sen asian kanssa. Ei kaikkee tarvii muistaa ja kirjotella ylös. Riittää, kun muistaa sen hetken, ja että millasta oli. Tai et muistais ees jotain. Tänä iltana istuessani parvella kattomassa ja kuulemassa pisteliäitä sanoja lavalta, en halunnu unohtaa niitä. Kovin yritin painaa niitä repliikkejä mieleeni, koska ne oli yksinkertasesti hyviä, mutta ainoastaan yks pysäyttävä ja liikuttava lause painu kunnolla mieleen: "haluaisin vaan olla hiljaa". Olipa kaunista ja olipa herkkää. No, olihan se. Loppusuoralla ajattelin, että selvisinpäs kyynelittä. Tota joo, ei se ihan niin menny. Verhot aukes, Sound of silence alko soida ja kaverit seiso pussit ja headphonet päässä. Kyllä siinä vähän alko pieni mieli itkeen, kun mietti tätä pahaa maailmaa. Sitä kiduttamista, seksikauppaa, vanhustenhuoltoo, alkoholismia, työnarkomaniaa. Tällasena hippihörhönä mietin jälleen tänä aamuna niitä angorapupujakin, joilta revitään turkit vielä niiden eläessä irti. Puistatti, ja siirsin ajatukset muualle. Niin, näin helposti me suljetaan ne silmät ja eletään röyhkeenä omaa elämää.

"Ilman orjuutta meillä ei olisi autoja.

Ilman orjuutta meillä ei olisi sukkia.

Ilman orjuutta meillä ei olisi kenkiä.

Ilman orjuutta meillä ei olisi televisioita.

Ilman orjuutta meillä ei olisi kulmasohvia.

Ilman orjuutta meillä ei olisi älypuhelimia.

Ilman orjuutta meillä ei olisi pop-musiikkia.

Me tarvitsemme orjuutta. Sinä ja minä. Ilman orjuutta meillä ei olisi mitään, mitä kutsumme hyväksi elämäksi.

Vuonna 2014 maailmassa on 27 miljoonaa orjaa. He työskentelevät meidän keskuudessamme, meitä varten. Mekö olemme heidän isäntiään? Olemmeko itse jonkun orjia?"

Lahti, jos luet tätä, mee kattoon. Tyypit tulee Jukolle.

Tuntuu

Täällä päin sitä tulee istuttua milloin kenenki kaaran kyyissä. Eilen puheettomassa, radio Cityn tahdittamassa autossa istuessani mä ehdin kelailla kaikenlaista. Se kaikki funtsiminen lähti juurikin siitä musasta, mikä soi. Eri autojen vaihtuvat tunnelmat, musiikit ja niissä tapahtuvat keskustelut. Nautin niistä. Hyvin usein huomaan vaan olevani se, joka vaan kuuntelee ja ujosti hymyilee niille jutuille korviin asti ulottuvan takinkauluksen takaa. Siinä autossa istuskellessa mä käänsin ajatukset itteeni. Miks mä oon aina niin? Mikä siinä puhumisessa on niin pirun vaikeeta? Itsetunto. Itsevarmuus. Ne kiusankappaleet. Kova mulla on sillon tällön yritys koittaa sosialisoitua hiukkasen, mutta oonpa tässä surkuttelujeni lomassa yrittänyt hyväksyä sen faktan, että mä vaan oon niin jumalattoman hidas lämpeemään ja vähän raottamaan tätä sulkeutunutta sieluani uusille ihmisille. Täällä usein se tuntuu viel enemmän hankalalta, kun tuntuu et kaikki tyypit on jotenki älyttömän mielenkiintosia ja persoonallisia ja mahtavia. Välillä tuuppaa olee vähä mitätön olo sellasten seurassa, heh. Kyllähän musta sitten ystävien kanssa ollessa pääsee valloilleen jos jonkinmoisia persoonallisuuksia, muttah....

 Oltiin kuuntelemassa SMG:tä tässä juuri, ja huomasin sielläkin jollain tapaa oman arkuuteni. Ne fyysiset eleet, mitä tapahtu puolivahingossa, mistä tunnistaa sen piiloutumisen tarpeen. Tapahtu myöhemminkin sinä iltana. Selvinpäin - siis nimenomaan selvinpäin - krebailu baarissa oli kanssa jotain ihan uutta. Epämukavuusalueen ylittämisen multihuipentuma. Ihmiset katto vaan. Hui kauhee. Olevinaan tanssija... Kai se vähän siitä hälveni ja oli hauskaakin. Mut silti mietityttää. Puhuin niistä mahtavista tyypeistä + mitättömyyden tunteesta. Niin... Sitäpä.

Mietin sellastakin, että kun ei mulla oo ollu näiden kaltasia ihmisiä ympärilläni ikinä. Ei näin värikkäitä. On tullu elettyä sellasten ihmisten keskuudessa, jossa varottiin olemasta erilainen. Sitä sitten on jääny araks ja varovaiseks, täh? En kai mä aina oo ollu sellanen. Ylä-asteella ne sano aina ruokalassa, että kuulu kyllä Riina tänne saakka, kun nauroit C-käytävällä. Niin. Mihinköhän se tyyppi on kadonnu? Se joka rettelöi ja kapinoi sillai semisti. Oli rempsee. Täytys vähä lähtee etiskeleen takas toi mimmi.

 Kyllä tässä siis hirveesti kaipailis uusien ihmisten energiaa lähelle, mutta tää on aina yhtä tappelua itteni kanssa. Eilen ajattelin, että kirjotan oodin outokumpulaisille ja näille kaikille tyypeille täällä. Nyt tästä tulikin joku itsetutkiskelufilosofiointi. No, oodaan outokumpulaisille joka tapauksessa. Hauskaa jengii täällä ja vähän tuollempanaki. Ehkä mä joskus uskallan taas. 

Heijastuksia

Joskus ihminen taitaa tehä ihan tietosestiki tosi huonoja valintoja. Mulla on pieni aavistus, että tää saattaa olla sellanen. Nousta puol kolmelta yöllä kouluarkena kirjottamaan. Hei tosi typerää. Olkoon. Pieni taistelu jälleen kyyneliä vastaan tuntu tarvitsevan nyt jonkun ratkasun. Sanat ne taitaa olla.
Mä leivoin viikonloppuna suklaakakun. Oikeen rasvasen ja syntisen herkullisen. Se hajos taas ja mä hajoilin siinä, kun se mureni. Sain sen kuitenkin kasaan itsekseni hymisten ja naureskellen. Käytin sanaa "taas", koska tajusin tässä muutamia minuutteja takaperin, että kaks vuotta sitten keväällä mä leivoin aika lailla samanlaisen. Sekin hajos.
Oon aika ajoin mietiskellyt kyseistä ajanjaksoa mun elämässä. Vaikka oon miettinyt paljon sitä, mä en muista puoliakaan siltä ajalta. Tuntuu, että mä oon elänyt ihan sumeesti maailmaa katsoen - kaikki on ollu ihan blurrattua.
 Sitä kevättä - jolloin sen kakun leipasin - edeltävänä syksynä mä olin alottanut lukion. Aattelin sen vaan johtuvan ajasta, ettei se vielä tuntunut ihan omalta. Tulin koulusta himaan järkyttävän painavilta tuntuvien koulukirjojen kanssa - en tiedä, painoko ne sivut niissä kirjoissa, vaiko ne odotukset mitä mä kannoin siitä koulusta pois. Täyty loistaa. Täyty kiinnostaa joka helvetin aihealue. Toiset puhu jossain muualla, että valitsee ne tietyt aineet keskittyen niihin, ja sitten heittää hyvällä omallatunnolla vaikka sitten sen uskonnon kirjan sinne vanhan keittiökomeron nurkkaan. Sen komeron mä kyllä muistan. Se oli täynnä koulukirjoja ja rypistyneitä koepapereita. Mä väänsin läksyt koittaen kiinnostua asioista, ja riensin sitten joka ilta hikoilemaan reeneihin. Ainut asia, mikä tuntu oikeelta, ja mistä mulla on selviä muistoja. (Tosin samaan aikaan sekin tuntu rankalta - oli se sama luuserifiilis parempien tanssijoiden ympärillä, kun mikä nytkin on alkanut taas kalvaa. Huonous. Ei hitto, mikä viheliäinen tunne... Palaan asiaan.)
Sitten mä aloin vähän oppia elämästä. Itkin mutsille yks arki-ilta, kun se jätti mut Mamma Marian parkkipaikalle, ja mun oli määrä mennä taas kouluun seuraavana päivänä. Ei ollut voimaa. Mä otin puheeks koulun vaihdon. Mulla oli fiilikset, että mä olin nyt jossain niin väärässä paikassa, jossa mun ei kuulu olla. Sanoin, että tää taitaa, äiti, olla sellanen päätös, mikä on iso, mutta mikä on nyt oikee valinta. Yleensä mä (god damn, en o vieläkään keksinyt täydellistä suomenkielistä vastinetta sanalle "struggle"!) oon sinnitellyt ja koittanut tyytyä ja selviytyä vähemmän miellyttävistä tilanteista ja paikoista, mutta tällä kertaa se ei toiminu. Ja niin mä sitten tein jotain isoa ja pelottavaa. Harmi vaan, et se ei helpottanut yhtään. Yhä tuntu aamusin merkityksettömältä nousta (uuteen) kouluun, ja kävellä hiljaa, synkin mielin istumaan tunneille. Sen koulureitin mä muistan myös. Nykysinki vielä sitä reittiä mielellään välttelee... Mä tyydyin siihen, mitä oli ja nappasin kokeista kymppejä ja ysejä. Ei hitto, mä olin hyvä. Siinäpä se olikin, olin hyvä, opettajat piti musta ja oli tyytyväisiä koetuloksiin. Mut ei se kiristävä tunne sielun ympäriltä ollu mihinkään kadonnu.
 Niinä aikoina en oikeen halunnu puhua kellekään pahasta olosta, olin ollu vähän sellanen kovempi mimmi tai jotain (hei c'mon, et o tosissas...). Joo, no, paha olo jatku, ja vihdoin mä sain kerrottua systerille, että heei, kuule, on tässä vähän itku tullu viime aikoina. Sinä päivänä mä olin taas riidelly erään tooosi rakkaan ihmisen kanssa, jonka kanssa oli vielä kaiken sen päälle ollu helvetin raskasta. Nykysin kyllä, se ihminen on mun elämässä paljon suurempaa, ku se ehkä aavistaakaan. On hyvä vaan tietää, että se on likellä. Nytkin alkaa itkettää, huhhuh, nössöilyä kerrakseen. No, systeri patisti puhumaan jolleki. Ja se joku taitaa olla mun ton ajan yks merkittävimmistä tyypeistä, Tipalan terkkari. Jännitti ekaa kertaa mennä puhumaan kellekään. Mitä hittoo mä muka kerron? "On täs ollu vähä rankkaa". Onks oikeutta muka, kun kaikki on periaatteessa hyvin? Oma katto pään päällä, poikaystävä ja kaikki. Istahdin tuolille vastapäätä tuota lempeennäköstä ihmistä, joka rehellisesti kysy, että no mitäs? Mä aloin selittää, ja ehkä pari sanaa, niin mä purskahdin itkuun. Mä olin siellä ekalla kertaa kaks tuntia. Nää miitingit jatku ja ratkasuja alettiin etsiä. Multa kysyttiin ihan oikeesti, että no mitä sä haluaisit tehdä? Siis sillä lailla oikeesti, että tuntu, että vastaukseks ei nyt riitä, että no kattoo sit lukion jälkeen. Multa myös kysyttiin, et miks mä oon lukiossa. Ja mä aloin pikku hiljaa asettamaan omat haaveet yhteiskunnan normien edelle.
 Sitten päästään siihen suklaakakkuun, kun näin aikajanalla oikein edettäs. Mä ehkä teen siitä isomman jutun, mitä se oikeesti on, mutta onpahan joku helkkarin punanen lanka tässäki tarinassa. Joo. Nii, se kakunleipomispäiväki oli vielä tosi inhottava. Perusteinikauraaha siinä oli, mikä johti sitten joku viiden kuuden päivän jälkeen teinitytölle tosi musertavalta tuntuvaan eroon. Mutsi aina sanoo, että kun naisella on jotain suurta meneillään, tai jos se kaipaa elämäänsä muutosta, se tekee jotain hiuksilleen. Mä leikkasin saakelin epäkäytännöllisen otsiksen. Se oli kyllä kiva, mutta täytyy kyllä myöntää, että mutsi puhuu ihan täyttä totta, myöntääkö muut naiset? Epäkäytännöllinen se oli sitten todella tarpeeseen tulleen Karibian loman kannalta.
Se reissu oli hetkellisesti ihan hyvä irtiotto, muttei se mitään auttanut. Tultiin kotiin ja sama meno jatku. Mä tein järkyttävän typeriä valintoja. Omat tunteet/tuntemukset/ajatukset/mieli oli niin sekasin, että toimi tosi typerästi. Sotki oman elämän puitteissa myös jonkin verran toisten tuntemuksia/ajatuksia ja tämmösiä. Omantunnontuskia kannan siitä yhä, vaikkei nää ehkä uskoiskaan.
Ainiin, unohinko mainita, että ennen sitä reissua mun voimat ei enää ollu riittäny koulunkäyntiin. Siinä oli vähän sitä sun tätä, sukulaissynttäriä sun muuta. Puhuin aiemmin siitä selviytymisestäkin - siinä oli pari päivää, kun mä en enää jaksanut sinnitellä. Luovutin ja lintsasin koulusta. Olipa syntinen olo, kun uskaltanut ees mutsille kertoa. Saatanan vakavaa, eikö? No itseasiassa, mun tapauksessa siinä vaiheessa voimien täytyy olla aika lopussa, koska nuo omantunnontuskat vaan on sellanen kirous, mikä mulle on langennut.
Alussa mainitsin siitä huonommuuden tunteesta. Tuona aikana ei ollu hirveesti voimaa/kiinnostusta/motivaatiota/inspistä viettää aikaa peilin eessä aamusin. Mitä järkee? Ne muut tytöt siellä luokassa on joka tapauksessa kauniimpia. Joo, perusteinikauraa - ne ulkonäköpaineet... Mutsi oli käymässä yks ilta mun sillosella kämpillä, ja käytiin keskustelua nykymaailman hallitsevista napeista. "No jos tulee, niin pari kiloa sinne tänne" mutsi jotain huuteli eteisestä mulle. "No ku on kuule tainnu jo tulla!" mä huutelin sängyn alta, josta koitin hätistellä Nuppua lakasuharjalla huitoen. Voi, senkin mä kyllä muistan. Nii siis, pelkäsin saavani lisäkiloja. Tiedän, ja tiesin sillonkin, ettei mulla mitään hätää ollu. Silti mulla oli hirveen tyytymätön olo itteeni. Vähän raastaa selata vanhaa päiväkirjaa, ja lukee, kuinka musertunu sitä on ollu sellasen pinnallisuuden vuoks. Noihin aikoihin mä taisin keksiä mun oman määritelmäni kauneudelle, joka on musta ihan jees. Keksin sen, kun menetin hermoni erään todella nätin näkösen likan kanssa, mutta jonka persoonallisuudessa oli vähän ristiriitoja mun oman elämänkatsomukseni kanssa. En sano ihmistä ikinä yleensä kauniiks tuntematta sitä ensin. Voin sanoo, että jösses, kun joku on nätti, mutta kauniiks voin vasta sanoa, kun tiedän, mitä pinnan alla on.
 Tosta ajasta mä kuitenkin selvisin, terkkarin, opon ja perheen tuella. Nyt, kun mä oon viime aikoina jostain kumman syystä alkanut tuntea päivät vähän normaalia raskaammaks, on alkanu miettiä noita aikoja. Jä tässä kirjotellessa noi asiat tuntuu heijastuvan jotenki uudestaan mun elämään.
Käyn koulua, ja suoritan opintoja ihan jeesil meiningillä... kai. Mut nyt ne vaan tuntuu hiton raskailta. En tavallaan tiedä miks. Ehkä nyt on vaan sellanen jakso, minkä voi rinnastaa siihen lukiokauteen, kun oli niitä uskonnon kursseja, jotka aivan hyvin olis voineet olla valinnaisia. Haluis ennemmin keskittyä paremmin johonkin toiseen aihealueeseen. Lukioaikoina oli kaks ainetta, joista oikeesti yritin kiinnostua ja tsempata niiden kanssa, mut yksinkertasesti ne ei napannut. Tosin uskonnosta tuli piirun verran kiinnostavampaa hyvän opettajan vuoks. Hyviä keskusteluja synty ja lähestyttiin asioita jotenki... emmä tiedä - sen enempää perustelematta, kiinnostavammalla tavalla. Joo, kyllä mä ne läpi sain, mutta enpä mä niistä loppujen lopuks mitään mieleeni pahemmin painanu siltikään.
Sit se luuserifiilis. On tullu reenattua tässä viime aikoina aika ruhtinaallisen runsaasti, mutta tuntuu, että mikään ei kehity mihinkään. Joskus sitä on esimerkiks sen tuen löytäny, mutta nyt tuntuu kadonneen. Välillä sitä itseltään kysyy, että onkohan tää kuule sulle nyt vähän liikaa. Jos sittenkin vaan lähtisit tekemään jotain, missä oot hyvä, etkä mistä pidät. Suorittaisit vaan hyvällä menestyksellä. Peilistä alkaa taas pikkuhiljaa kattoo se, ei kaunis, ei niin nättikään, vaan ihan vaan joku... emmä tiedä. Jotenkin koittaa ylläpitää sitä ajatusta, mitä se kauneus mulle tarkottikaan, mutta kai tytöstä välillä tuntuis ihan kivalta kokee ittensä jonkinlaiseks...
 Se suklaakakku. Sattumaa, tai sit joku megahypersuperdiippi tapa koittaa selviytyä... tai sit vaan sattumaa, josta mä tekemällä teen sen punasen langan. Nyt ollaan luovan äärellä. Se otsis: no, jo mä varasin parturin, ja sielt on tulossa jotain uutta. Kaipaan siis muutosta. Karibian loma = neljä viikkoa enää ja mä nautin Thaimaan auringosta. Ja mä todella aion herätä aamulenkeille meren rantaan!
Viimesenä, ne painajaiset ja ahdistavat unet mitä oon alkanu taas näkemään (mitä en itseasiassa aiemmin muistanut muistella). Pahalta tuntu Lahen kämpillä asuessa, ku rappukäytävästä kuuluvat äänet tunkeutu mun uniin, ja valveunessa mä näin sen tumman hahmon seisovan mun sängyn vierellä. Sen tunteen mä kyllä muistan. Ja ne verentäyteiset painajaiset, jossa kuulen moottorisahan korvan juurella. Silloin mä hain turvaa purkista. Siis emmä mitään melatoniinia kummempaa ottanu, mutta kaipa tolloin tarvi kaiken mahollisen - oli se sitten placebo-vaikutusta tai edes ihan mikä tahansa muukaan pieni apu. Ennen kun kävin nukkumaan tänä yönä, mä kaivoin ton purkin pitkästä aikaa esille. Ei tunnu placebokaan enää auttavan. Huomenta vaan kaikille.
 Kymmenen yötä sitten postinkantajan metelit tunkeutu mun uniin, ja mä sain tuossa unessa kirjeen, jossa mulle luvattiin kakstoista päivää elinaikaa. Näinkö tässä nyt käy? Onks tää nyt se mun kahen vuoden takanen perusteinikaurakatastrofi? Ehinkö mä edes sinne parturiin? Pääsenkö mä juoksemaan hiekkarannoille aaltojen lyödessä jalkoihin? Päädynkö mä tekemään joitain toisille ja itselleni hallaa aiheuttavia valintoja? No, emmä täällä missään kuolemanpaniikissa kuitenkaan elä, mutta kyllä sitä uteliaana oottaa, kuinka pitkälle sama kaava toteutuu...
 Kyllä sitä vähän kaipais jonkun, joka vähän silittäs tätä hamppuhiusta, ja sanois, ettei o mitää hätää. Pistäis mut puhumaan ja kysyis rehellisesti just ne oikeet kysymykset, johon täytyis oikeesti vastata rehellisesti.
Mä koitan nyt joka tapauksessa rauhoitella itteni uneen tän viisun tahdissa. Ja olla pelkäämättä. Ja yrittää jaksaa.

Ohi on

Miten meni loma? Joo, onhan se jo vanha juttu ja uusia ajatuksia pukkais mutta...
Lomaa edeltävänä lauantaina sanoin ennen viimestä loppurutistusta, Saarroksissa- ryhmäteoksen esitystä Kiisu-teatterilla, että heti sunnuntaina mä nukun niin pitkään ku haluun. No, enpä nukkunu. Torkutin kyllä herätyskelloa, mutta herätyskello tosiaanki täyty laittaa. Lenkille. 7,5km. Kyllä oli tyytyväinen olo sen jälkeen. Siitä asti joka päivä, ilta ja yö juoksin kaupassa porukoijen mukana ja väänsin joulusapuskoja viittä vaille valmiiks aattoa varten, että silloin ne pysty vaan uunin kautta lämmittämään ja that's it. Eka maanantai oli joku luuseripäivä. Osotin mieltä itelleni ja muille. Teiniangstimuudi. Piti tehä reeni. En tehnyt. "Joskus asiat voi ihan huoletta siirtää seuraavalle päivälle." Niin tein. Ja niin myös oikeasti tein. Vielä paskempi fiilis siitä tulee, kun sen sitten siirtää tekosyyn vuoksi, kun se, että siirtää sen vuoksi, että seuraavana päivänä se on viisaampi tehdä. Reenin jälkeen taas joulutouhotus alko. Ja nyt se on ohi.
Kävin vielä uudemman kerran lenkkeilemässä, tällä kertaa naapurin koirulin kanssa. Musta vaan koiran lenkittely on superrentouttavaa ja terapeuttista. Ja tulipahan päivän hyvä työ tehtyä, koska naapuri ite sattu sairastelemaan. Koiran kanssa oli tarkotus kiertää yhtä reittiä meijän mökille, mutta huomasin, että tuo ihanainen lumipeite hämäs mua niin hurjasti, että taisin missata sen risteyksen tai polun, jonne olis ollu määrä kääntyä. Satuin kävelemään vaan niin kauan suoraan, kun tajusin, että hei, alkaa pimetä. Siihen asti fiilistelin talvea ja lunta ja niitä kaikkia hylättyjä(kö?) vanhoja taloja, latoja ja pihaan unohdettuja autonrotiskoja, joita sen tien varrella muutama hassu oli, juuri ennen havahtumista.

Nyt, kun mä jatkan melkein pari viikkoa myöhemmin tätä tekstiä, oon palannut jo takasin Okuun. Mainittakoon lomasta vielä pari parhainta asiaa: Kittilään matkustaminen. Siellä sai möllöttää. Ja koristella talkoina kuus tuntia superluksusfiinejä lomamökkejä uutta vuotta viettämään tulevia naapurimaan turisteja varten :D Noh mutta, huipuin juttu tolla reissulla oli lumikenkäily. Miten meijän vanha lastenhoitaja aina saakin mut ihan hurahtamaan kaikkeen, mihin se ikinä mut tutustuttaakaan...?

Toinen parhaimmista asioista oli Tuutun tykönä yökyläily, jossa oli täysi lupa sielläkin vaan olla ja möllöttää, katella leffoja ja sarjoja... Mä en oikein ollut naureskellut mitenkään liiakseen loman aikana, joten melkein puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen mä olin yhtä hepulia ja hihitystä sen tytsyn seurassa. Miten voikaan leivän voitelu keskellä yötä keittiössä ystävä vierellä olla niin kivaa? Emmä tiedä, ehkä juuri siks.