Perjantai kolmanteentoista mahtu kiirettä, voitonfiilistä ja extempore teatterireissu Joensuuhun. Working Class Heroes. Tässä tulevana taiteilijana sitä nykysin täytyy katella vähän eritavalla taidetta, kun mitä nuorempana katto Lahen kaupunginteatterissa Hairia tai Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. Ainakaan vielä mä en oo kovin kriittinen katsoja, ja se on musta osittain hyvä juttu... tavallaan. Sen sijaan, että ettisin silmä kovana epäkohtia ja toimimattomuuksia, koitan uteliaana ettiä tarkotuksia, merkityksiä, symboliikkaa ja vertauskuvia. Tokihan mä saatan havaita niitä huonojakin puolia, mutta en jaksa käyttää energiaani niiden puimiseen ja sen syvempään analysointiin. On tietysti tarpeellista osata perustella ja vastata kysymykseen "miksi?" olipa sitä mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, muttaah... En mä nyt siltikään aio sanoa, tykkäsinkö vai enkö. Ainakin jotain tapahtu. Jossain tuntu.
Välillä mulle iskee paniikki siitä, kun tahtois niin kovasti muistaa kaikki muistamisen arvoset asiat. Nytkin on rästissä viime viikonloppu, jonka hyviä hetkiä ei mielellään unohtais... (Seuraavaks siitä sitten kai tekstii..) No, tässä pikkuhiljaa sitä on alkanu vähän oppii relaamaan sen asian kanssa. Ei kaikkee tarvii muistaa ja kirjotella ylös. Riittää, kun muistaa sen hetken, ja että millasta oli. Tai et muistais ees jotain. Tänä iltana istuessani parvella kattomassa ja kuulemassa pisteliäitä sanoja lavalta, en halunnu unohtaa niitä. Kovin yritin painaa niitä repliikkejä mieleeni, koska ne oli yksinkertasesti hyviä, mutta ainoastaan yks pysäyttävä ja liikuttava lause painu kunnolla mieleen: "haluaisin vaan olla hiljaa". Olipa kaunista ja olipa herkkää. No, olihan se. Loppusuoralla ajattelin, että selvisinpäs kyynelittä. Tota joo, ei se ihan niin menny. Verhot aukes, Sound of silence alko soida ja kaverit seiso pussit ja headphonet päässä. Kyllä siinä vähän alko pieni mieli itkeen, kun mietti tätä pahaa maailmaa. Sitä kiduttamista, seksikauppaa, vanhustenhuoltoo, alkoholismia, työnarkomaniaa. Tällasena hippihörhönä mietin jälleen tänä aamuna niitä angorapupujakin, joilta revitään turkit vielä niiden eläessä irti. Puistatti, ja siirsin ajatukset muualle. Niin, näin helposti me suljetaan ne silmät ja eletään röyhkeenä omaa elämää.
"Ilman orjuutta meillä ei olisi autoja.
Ilman orjuutta meillä ei olisi sukkia.
Ilman orjuutta meillä ei olisi kenkiä.
Ilman orjuutta meillä ei olisi televisioita.
Ilman orjuutta meillä ei olisi kulmasohvia.
Ilman orjuutta meillä ei olisi älypuhelimia.
Ilman orjuutta meillä ei olisi pop-musiikkia.
Me tarvitsemme orjuutta. Sinä ja minä. Ilman orjuutta meillä ei olisi mitään, mitä kutsumme hyväksi elämäksi.
Vuonna 2014 maailmassa on 27 miljoonaa orjaa. He työskentelevät meidän keskuudessamme, meitä varten. Mekö olemme heidän isäntiään? Olemmeko itse jonkun orjia?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti