Tuntuu

Täällä päin sitä tulee istuttua milloin kenenki kaaran kyyissä. Eilen puheettomassa, radio Cityn tahdittamassa autossa istuessani mä ehdin kelailla kaikenlaista. Se kaikki funtsiminen lähti juurikin siitä musasta, mikä soi. Eri autojen vaihtuvat tunnelmat, musiikit ja niissä tapahtuvat keskustelut. Nautin niistä. Hyvin usein huomaan vaan olevani se, joka vaan kuuntelee ja ujosti hymyilee niille jutuille korviin asti ulottuvan takinkauluksen takaa. Siinä autossa istuskellessa mä käänsin ajatukset itteeni. Miks mä oon aina niin? Mikä siinä puhumisessa on niin pirun vaikeeta? Itsetunto. Itsevarmuus. Ne kiusankappaleet. Kova mulla on sillon tällön yritys koittaa sosialisoitua hiukkasen, mutta oonpa tässä surkuttelujeni lomassa yrittänyt hyväksyä sen faktan, että mä vaan oon niin jumalattoman hidas lämpeemään ja vähän raottamaan tätä sulkeutunutta sieluani uusille ihmisille. Täällä usein se tuntuu viel enemmän hankalalta, kun tuntuu et kaikki tyypit on jotenki älyttömän mielenkiintosia ja persoonallisia ja mahtavia. Välillä tuuppaa olee vähä mitätön olo sellasten seurassa, heh. Kyllähän musta sitten ystävien kanssa ollessa pääsee valloilleen jos jonkinmoisia persoonallisuuksia, muttah....

 Oltiin kuuntelemassa SMG:tä tässä juuri, ja huomasin sielläkin jollain tapaa oman arkuuteni. Ne fyysiset eleet, mitä tapahtu puolivahingossa, mistä tunnistaa sen piiloutumisen tarpeen. Tapahtu myöhemminkin sinä iltana. Selvinpäin - siis nimenomaan selvinpäin - krebailu baarissa oli kanssa jotain ihan uutta. Epämukavuusalueen ylittämisen multihuipentuma. Ihmiset katto vaan. Hui kauhee. Olevinaan tanssija... Kai se vähän siitä hälveni ja oli hauskaakin. Mut silti mietityttää. Puhuin niistä mahtavista tyypeistä + mitättömyyden tunteesta. Niin... Sitäpä.

Mietin sellastakin, että kun ei mulla oo ollu näiden kaltasia ihmisiä ympärilläni ikinä. Ei näin värikkäitä. On tullu elettyä sellasten ihmisten keskuudessa, jossa varottiin olemasta erilainen. Sitä sitten on jääny araks ja varovaiseks, täh? En kai mä aina oo ollu sellanen. Ylä-asteella ne sano aina ruokalassa, että kuulu kyllä Riina tänne saakka, kun nauroit C-käytävällä. Niin. Mihinköhän se tyyppi on kadonnu? Se joka rettelöi ja kapinoi sillai semisti. Oli rempsee. Täytys vähä lähtee etiskeleen takas toi mimmi.

 Kyllä tässä siis hirveesti kaipailis uusien ihmisten energiaa lähelle, mutta tää on aina yhtä tappelua itteni kanssa. Eilen ajattelin, että kirjotan oodin outokumpulaisille ja näille kaikille tyypeille täällä. Nyt tästä tulikin joku itsetutkiskelufilosofiointi. No, oodaan outokumpulaisille joka tapauksessa. Hauskaa jengii täällä ja vähän tuollempanaki. Ehkä mä joskus uskallan taas.