Heijastuksia

Joskus ihminen taitaa tehä ihan tietosestiki tosi huonoja valintoja. Mulla on pieni aavistus, että tää saattaa olla sellanen. Nousta puol kolmelta yöllä kouluarkena kirjottamaan. Hei tosi typerää. Olkoon. Pieni taistelu jälleen kyyneliä vastaan tuntu tarvitsevan nyt jonkun ratkasun. Sanat ne taitaa olla.
Mä leivoin viikonloppuna suklaakakun. Oikeen rasvasen ja syntisen herkullisen. Se hajos taas ja mä hajoilin siinä, kun se mureni. Sain sen kuitenkin kasaan itsekseni hymisten ja naureskellen. Käytin sanaa "taas", koska tajusin tässä muutamia minuutteja takaperin, että kaks vuotta sitten keväällä mä leivoin aika lailla samanlaisen. Sekin hajos.
Oon aika ajoin mietiskellyt kyseistä ajanjaksoa mun elämässä. Vaikka oon miettinyt paljon sitä, mä en muista puoliakaan siltä ajalta. Tuntuu, että mä oon elänyt ihan sumeesti maailmaa katsoen - kaikki on ollu ihan blurrattua.
 Sitä kevättä - jolloin sen kakun leipasin - edeltävänä syksynä mä olin alottanut lukion. Aattelin sen vaan johtuvan ajasta, ettei se vielä tuntunut ihan omalta. Tulin koulusta himaan järkyttävän painavilta tuntuvien koulukirjojen kanssa - en tiedä, painoko ne sivut niissä kirjoissa, vaiko ne odotukset mitä mä kannoin siitä koulusta pois. Täyty loistaa. Täyty kiinnostaa joka helvetin aihealue. Toiset puhu jossain muualla, että valitsee ne tietyt aineet keskittyen niihin, ja sitten heittää hyvällä omallatunnolla vaikka sitten sen uskonnon kirjan sinne vanhan keittiökomeron nurkkaan. Sen komeron mä kyllä muistan. Se oli täynnä koulukirjoja ja rypistyneitä koepapereita. Mä väänsin läksyt koittaen kiinnostua asioista, ja riensin sitten joka ilta hikoilemaan reeneihin. Ainut asia, mikä tuntu oikeelta, ja mistä mulla on selviä muistoja. (Tosin samaan aikaan sekin tuntu rankalta - oli se sama luuserifiilis parempien tanssijoiden ympärillä, kun mikä nytkin on alkanut taas kalvaa. Huonous. Ei hitto, mikä viheliäinen tunne... Palaan asiaan.)
Sitten mä aloin vähän oppia elämästä. Itkin mutsille yks arki-ilta, kun se jätti mut Mamma Marian parkkipaikalle, ja mun oli määrä mennä taas kouluun seuraavana päivänä. Ei ollut voimaa. Mä otin puheeks koulun vaihdon. Mulla oli fiilikset, että mä olin nyt jossain niin väärässä paikassa, jossa mun ei kuulu olla. Sanoin, että tää taitaa, äiti, olla sellanen päätös, mikä on iso, mutta mikä on nyt oikee valinta. Yleensä mä (god damn, en o vieläkään keksinyt täydellistä suomenkielistä vastinetta sanalle "struggle"!) oon sinnitellyt ja koittanut tyytyä ja selviytyä vähemmän miellyttävistä tilanteista ja paikoista, mutta tällä kertaa se ei toiminu. Ja niin mä sitten tein jotain isoa ja pelottavaa. Harmi vaan, et se ei helpottanut yhtään. Yhä tuntu aamusin merkityksettömältä nousta (uuteen) kouluun, ja kävellä hiljaa, synkin mielin istumaan tunneille. Sen koulureitin mä muistan myös. Nykysinki vielä sitä reittiä mielellään välttelee... Mä tyydyin siihen, mitä oli ja nappasin kokeista kymppejä ja ysejä. Ei hitto, mä olin hyvä. Siinäpä se olikin, olin hyvä, opettajat piti musta ja oli tyytyväisiä koetuloksiin. Mut ei se kiristävä tunne sielun ympäriltä ollu mihinkään kadonnu.
 Niinä aikoina en oikeen halunnu puhua kellekään pahasta olosta, olin ollu vähän sellanen kovempi mimmi tai jotain (hei c'mon, et o tosissas...). Joo, no, paha olo jatku, ja vihdoin mä sain kerrottua systerille, että heei, kuule, on tässä vähän itku tullu viime aikoina. Sinä päivänä mä olin taas riidelly erään tooosi rakkaan ihmisen kanssa, jonka kanssa oli vielä kaiken sen päälle ollu helvetin raskasta. Nykysin kyllä, se ihminen on mun elämässä paljon suurempaa, ku se ehkä aavistaakaan. On hyvä vaan tietää, että se on likellä. Nytkin alkaa itkettää, huhhuh, nössöilyä kerrakseen. No, systeri patisti puhumaan jolleki. Ja se joku taitaa olla mun ton ajan yks merkittävimmistä tyypeistä, Tipalan terkkari. Jännitti ekaa kertaa mennä puhumaan kellekään. Mitä hittoo mä muka kerron? "On täs ollu vähä rankkaa". Onks oikeutta muka, kun kaikki on periaatteessa hyvin? Oma katto pään päällä, poikaystävä ja kaikki. Istahdin tuolille vastapäätä tuota lempeennäköstä ihmistä, joka rehellisesti kysy, että no mitäs? Mä aloin selittää, ja ehkä pari sanaa, niin mä purskahdin itkuun. Mä olin siellä ekalla kertaa kaks tuntia. Nää miitingit jatku ja ratkasuja alettiin etsiä. Multa kysyttiin ihan oikeesti, että no mitä sä haluaisit tehdä? Siis sillä lailla oikeesti, että tuntu, että vastaukseks ei nyt riitä, että no kattoo sit lukion jälkeen. Multa myös kysyttiin, et miks mä oon lukiossa. Ja mä aloin pikku hiljaa asettamaan omat haaveet yhteiskunnan normien edelle.
 Sitten päästään siihen suklaakakkuun, kun näin aikajanalla oikein edettäs. Mä ehkä teen siitä isomman jutun, mitä se oikeesti on, mutta onpahan joku helkkarin punanen lanka tässäki tarinassa. Joo. Nii, se kakunleipomispäiväki oli vielä tosi inhottava. Perusteinikauraaha siinä oli, mikä johti sitten joku viiden kuuden päivän jälkeen teinitytölle tosi musertavalta tuntuvaan eroon. Mutsi aina sanoo, että kun naisella on jotain suurta meneillään, tai jos se kaipaa elämäänsä muutosta, se tekee jotain hiuksilleen. Mä leikkasin saakelin epäkäytännöllisen otsiksen. Se oli kyllä kiva, mutta täytyy kyllä myöntää, että mutsi puhuu ihan täyttä totta, myöntääkö muut naiset? Epäkäytännöllinen se oli sitten todella tarpeeseen tulleen Karibian loman kannalta.
Se reissu oli hetkellisesti ihan hyvä irtiotto, muttei se mitään auttanut. Tultiin kotiin ja sama meno jatku. Mä tein järkyttävän typeriä valintoja. Omat tunteet/tuntemukset/ajatukset/mieli oli niin sekasin, että toimi tosi typerästi. Sotki oman elämän puitteissa myös jonkin verran toisten tuntemuksia/ajatuksia ja tämmösiä. Omantunnontuskia kannan siitä yhä, vaikkei nää ehkä uskoiskaan.
Ainiin, unohinko mainita, että ennen sitä reissua mun voimat ei enää ollu riittäny koulunkäyntiin. Siinä oli vähän sitä sun tätä, sukulaissynttäriä sun muuta. Puhuin aiemmin siitä selviytymisestäkin - siinä oli pari päivää, kun mä en enää jaksanut sinnitellä. Luovutin ja lintsasin koulusta. Olipa syntinen olo, kun uskaltanut ees mutsille kertoa. Saatanan vakavaa, eikö? No itseasiassa, mun tapauksessa siinä vaiheessa voimien täytyy olla aika lopussa, koska nuo omantunnontuskat vaan on sellanen kirous, mikä mulle on langennut.
Alussa mainitsin siitä huonommuuden tunteesta. Tuona aikana ei ollu hirveesti voimaa/kiinnostusta/motivaatiota/inspistä viettää aikaa peilin eessä aamusin. Mitä järkee? Ne muut tytöt siellä luokassa on joka tapauksessa kauniimpia. Joo, perusteinikauraa - ne ulkonäköpaineet... Mutsi oli käymässä yks ilta mun sillosella kämpillä, ja käytiin keskustelua nykymaailman hallitsevista napeista. "No jos tulee, niin pari kiloa sinne tänne" mutsi jotain huuteli eteisestä mulle. "No ku on kuule tainnu jo tulla!" mä huutelin sängyn alta, josta koitin hätistellä Nuppua lakasuharjalla huitoen. Voi, senkin mä kyllä muistan. Nii siis, pelkäsin saavani lisäkiloja. Tiedän, ja tiesin sillonkin, ettei mulla mitään hätää ollu. Silti mulla oli hirveen tyytymätön olo itteeni. Vähän raastaa selata vanhaa päiväkirjaa, ja lukee, kuinka musertunu sitä on ollu sellasen pinnallisuuden vuoks. Noihin aikoihin mä taisin keksiä mun oman määritelmäni kauneudelle, joka on musta ihan jees. Keksin sen, kun menetin hermoni erään todella nätin näkösen likan kanssa, mutta jonka persoonallisuudessa oli vähän ristiriitoja mun oman elämänkatsomukseni kanssa. En sano ihmistä ikinä yleensä kauniiks tuntematta sitä ensin. Voin sanoo, että jösses, kun joku on nätti, mutta kauniiks voin vasta sanoa, kun tiedän, mitä pinnan alla on.
 Tosta ajasta mä kuitenkin selvisin, terkkarin, opon ja perheen tuella. Nyt, kun mä oon viime aikoina jostain kumman syystä alkanut tuntea päivät vähän normaalia raskaammaks, on alkanu miettiä noita aikoja. Jä tässä kirjotellessa noi asiat tuntuu heijastuvan jotenki uudestaan mun elämään.
Käyn koulua, ja suoritan opintoja ihan jeesil meiningillä... kai. Mut nyt ne vaan tuntuu hiton raskailta. En tavallaan tiedä miks. Ehkä nyt on vaan sellanen jakso, minkä voi rinnastaa siihen lukiokauteen, kun oli niitä uskonnon kursseja, jotka aivan hyvin olis voineet olla valinnaisia. Haluis ennemmin keskittyä paremmin johonkin toiseen aihealueeseen. Lukioaikoina oli kaks ainetta, joista oikeesti yritin kiinnostua ja tsempata niiden kanssa, mut yksinkertasesti ne ei napannut. Tosin uskonnosta tuli piirun verran kiinnostavampaa hyvän opettajan vuoks. Hyviä keskusteluja synty ja lähestyttiin asioita jotenki... emmä tiedä - sen enempää perustelematta, kiinnostavammalla tavalla. Joo, kyllä mä ne läpi sain, mutta enpä mä niistä loppujen lopuks mitään mieleeni pahemmin painanu siltikään.
Sit se luuserifiilis. On tullu reenattua tässä viime aikoina aika ruhtinaallisen runsaasti, mutta tuntuu, että mikään ei kehity mihinkään. Joskus sitä on esimerkiks sen tuen löytäny, mutta nyt tuntuu kadonneen. Välillä sitä itseltään kysyy, että onkohan tää kuule sulle nyt vähän liikaa. Jos sittenkin vaan lähtisit tekemään jotain, missä oot hyvä, etkä mistä pidät. Suorittaisit vaan hyvällä menestyksellä. Peilistä alkaa taas pikkuhiljaa kattoo se, ei kaunis, ei niin nättikään, vaan ihan vaan joku... emmä tiedä. Jotenkin koittaa ylläpitää sitä ajatusta, mitä se kauneus mulle tarkottikaan, mutta kai tytöstä välillä tuntuis ihan kivalta kokee ittensä jonkinlaiseks...
 Se suklaakakku. Sattumaa, tai sit joku megahypersuperdiippi tapa koittaa selviytyä... tai sit vaan sattumaa, josta mä tekemällä teen sen punasen langan. Nyt ollaan luovan äärellä. Se otsis: no, jo mä varasin parturin, ja sielt on tulossa jotain uutta. Kaipaan siis muutosta. Karibian loma = neljä viikkoa enää ja mä nautin Thaimaan auringosta. Ja mä todella aion herätä aamulenkeille meren rantaan!
Viimesenä, ne painajaiset ja ahdistavat unet mitä oon alkanu taas näkemään (mitä en itseasiassa aiemmin muistanut muistella). Pahalta tuntu Lahen kämpillä asuessa, ku rappukäytävästä kuuluvat äänet tunkeutu mun uniin, ja valveunessa mä näin sen tumman hahmon seisovan mun sängyn vierellä. Sen tunteen mä kyllä muistan. Ja ne verentäyteiset painajaiset, jossa kuulen moottorisahan korvan juurella. Silloin mä hain turvaa purkista. Siis emmä mitään melatoniinia kummempaa ottanu, mutta kaipa tolloin tarvi kaiken mahollisen - oli se sitten placebo-vaikutusta tai edes ihan mikä tahansa muukaan pieni apu. Ennen kun kävin nukkumaan tänä yönä, mä kaivoin ton purkin pitkästä aikaa esille. Ei tunnu placebokaan enää auttavan. Huomenta vaan kaikille.
 Kymmenen yötä sitten postinkantajan metelit tunkeutu mun uniin, ja mä sain tuossa unessa kirjeen, jossa mulle luvattiin kakstoista päivää elinaikaa. Näinkö tässä nyt käy? Onks tää nyt se mun kahen vuoden takanen perusteinikaurakatastrofi? Ehinkö mä edes sinne parturiin? Pääsenkö mä juoksemaan hiekkarannoille aaltojen lyödessä jalkoihin? Päädynkö mä tekemään joitain toisille ja itselleni hallaa aiheuttavia valintoja? No, emmä täällä missään kuolemanpaniikissa kuitenkaan elä, mutta kyllä sitä uteliaana oottaa, kuinka pitkälle sama kaava toteutuu...
 Kyllä sitä vähän kaipais jonkun, joka vähän silittäs tätä hamppuhiusta, ja sanois, ettei o mitää hätää. Pistäis mut puhumaan ja kysyis rehellisesti just ne oikeet kysymykset, johon täytyis oikeesti vastata rehellisesti.
Mä koitan nyt joka tapauksessa rauhoitella itteni uneen tän viisun tahdissa. Ja olla pelkäämättä. Ja yrittää jaksaa.