Ylösalasin

Se on sunnuntai ja sehän täyty tietenkin alottaa pannareilla. Aavistuksen kärähtäneillä, sellasilla... Täytyy vaan myöntää, että joko mussa on vika (mut eihän se niin voi olla?), tai sit mun hella ei jotenki vaan asetu sille ideaalipaistolämmölle. Niin, tai sit taikinas on vika. No joo, masu on täynnä, ja vehnä väsyttää.
Oon onnistunu olee miettimättä turhaa sitä, etten oo nyt yli kuukauteen kirjottanu mitään. En ees tarinaa eteenpäin. Eilen meinasin jo saada sydärin, kun tietokone alko taas päivittymään, ja pelkäsin, että nyt taas lähtee kaikki maholliset tiedostot, enkä ollu tallentanu kovalevylle viimesimpiä kirjotettuja kohtauksia, söpöjä alkuseurustelujuttuja ja muuta teinidraamaa. Ei ne lähtenyt. Tallensin heti päivittymisen jälkeen. Nyt mä kirjotan tätä tekstiä, ehkä illalla ihmettelen, josko inspiraatiota löytyis myös tarinalle.
Syysloman jälkeen stressi meinas alkaa puskeen, turha murehtiminen ja sellanen, mutta onnistuin käsittelemään sen. Joo, mä kirjotin kirjeen. Yleensä murheiden ja stressinaiheuttajien käsittely auttaa asiaa, ja sen jälkeen elämää voi taas jatkaa normaalisti, eikö ookin yllättävää...? Rantapalloteoria still alive. No joo, syysloman jälkeen alko myös kehittyminen. Ihana ihana Stefan tuli modernista Euroopasta pariks viikkoo meitä opettamaan. Mä kävin taistelua syvien vatsalihasten ja lonkankoukistajien kanssa, ja erään pilatestunnin jälkeen karkasin vessaan nyyhkyttämään surkeuttani. Ei musta ikinä tuu tanssijaa, mä aattelin. Seuraavana päivänä mä huusin salin puolesta välistä käsien päältä Sonjalle, että KATO! Mä löysin mun lantioni. Mä olin ylösalasin, ja pysyin siellä aavistuksen kauemmin, kun sen 0,2 sekuntia. Sen jälkeen mua ei pelottanu tippaakaan kokeilla yhen käden kärrynpyöriä tai niitä ihme olanpyöräyttämisjutskahyppyjä. Eheei, mä aloin uskoo itteeni. Mä pystyin mihin vaan! Viime viikon loppuna mä istuin Porvoossa systerin luona aamupalapöydässä ja kattelin sellasta puolen metrin tyhjää tilaa seinän vieressä, ja totesin että nyt tekee mieli seistä päällä. Apina... Ja tällä viikolla meillä oli akroa. Maanantaina pelotti yhden käden kärrynpyörät, mutta seuraavana päivänä menin sen enempää miettimättä kyynärkärrynpyörään ihan että humps vaan. Muutosta on siis totta vie tapahtunut, yläkroppaan on tainnu tulla hitusen lisää voimaa, mutta kehonhallintakin on kehittyny.
Mulla on muuten aurinkoa vähän ikävä, tuolla on niin kurjan harmaata. Ehkä mä selviin vajaat kolme kuukautta, sit ollaan tänkaltasissa maisemissa, vihdoin!

Hameeseeni hurahtanut

Mä oon ihan tosi tosi väsynyt. Mutta silti, silti mä haluan puskee tekstiä. Päässä on pyörinyt kuluneen viikon aikana ihan tuhansia ajatuksia, jotka niin mielelläni tallettaisin suoraan pääni sisällä jonnekin lokeroon. Kynää ja paperia kun on kaikissa eri tilanteissa vähän hankala aina pitää matkassa, jotta vois rustaa joka ikisen aivan todella ruhtinaallisen hienon ajatuksen ylös... Joopa joo. Se ajatuksista.
Niin hullun hävettävää kun se onkin (ei ny oikeesti, kuhan sanon), oon istunu ihan tosissani koko päivän kello neljästä eteenpäin koneen ääressä selaten läpi Bloglovinia ja lueskellu ihmisten kirjottamia ajatuksia niiden blogeissa. Järjetöntä! No jooh. Mut jotenki mä inspiroiduin, ku näin erilaisia ihmisiä, erilaisia tarinoita ja elämäntilanteita. Löysin niitä, joista en niin hirveesti inspiroitunut, mutta niistä, joista inspiroiduin, inspiroiduin todella. Hirmu virkistävää nähä, miten varmasti ihmiset kantaa itteään ja omaa tyyliään. Mä havahduin. Ite oon ihan turhan monta vuotta laiminlyöny omaa tyyliäni - jos sellasta lienyt ikinä ollukaan - ja kiskonu joka aamu harmaat kollarit jalkaan ja jonkun yläasteaikasen löysän paidan ylleni. Koko viikon mun on pitäny ottaa vaatekaappi alas, ja tehä inventaario. Tänään mä aloin viikon puhkikuluttamana lähemmäs mun normaalia nukkumaanmenoaikaa puuhaamaan sitä operaatiota. Voi että, kuinka fiksuja valintoja mä aina teen viikonloppujen kanssa. Mä heittelin vaatteita sängylle ja tuoleille kymmeniin eri pinoihin (oikeesti ehkä neljään), sovittelin itsessään tylsähköjä paitoja housujen ja hameiden kanssa ja keikuin peilin edessä. Yllätyin, miten kivalta voikaan melkein jokainen vähän kömpelömmänkin näkönen paita näyttää perus mustan hameen ja sukkisten kanssa. Löysin uudestaan jotain unohdettuja vaatekappaleita, joista ensin ajattelin luopua, mutta päätinkin antaa niille vielä mahdollisuuden. Mulla on jotenkin talvella aina tekosyynä kiskoo ne kollarit ylle, koska "oon tanssija, lihasten pitää pysyy lämpösenä". Joo. Vois alkaa opetella pukeutuu sellai lämpimästi, mut kivasti. Vois alkaa vähä niinku panostaa. Annoin jopa itelleni luvan oikeesti mennä shoppailemaan. Siis sit kun jaksan mennä kestään sitä säätöä kaupungille. Ja yksin en todellakaan mene. Alan nyt valmistelee itteeni siihen, että rahaa tulee palamaan. Mä tarviin öö kenkii, huivii, farkkuu, puseroo (siis ei jeesus, kelpuutin varmaan seitkyt prossaa mun paidoista enää vaa reenipaidoiks), koruu, korvista, kaikkee, kaikkee, kaikkee..! Nii et ei mul muuta.

Täs on mun vaatekaappi-inventaario-perjantai-inspismusalistan hurmaavin biisi. Nukutaa hyvin. 

"Käykää ulos kehräten"

Muutkin on varmaan huomannu, miten kaunis meneillään oleva syksy voikaan olla. Auringonpaiste nousee ihan uudelle levelille, ku ruska tuo sitä jotenki toisella tapaa esiin, ja yöpakkaset huurruttaa puiden oksat ja pellot niin upeen valkeiks. Mä oon yrittäny nyt syyslomani aikana nauttia tästä kauneudesta, ja rentoutua, mutta jotenki tuntuu, että oon juossu paikasta toiseen, ja herätyskelloakin on joutunu käyttämään ihan liian monena aamuna. No, miks nyt niin? Mitä mä oon oikeen touhunnu ja kiirehtiny? Sunnuntaina mun joskus aiemminkin mainitsema pitkäaikanen ystävä tuli meille yöks, ja me vietettiin aikaa miten aina ennenkin, keittiössä. Se vaan on meille jotenki luonnollista syöpötellä ja laittaa ruokaa, tai leipoa. Tosin se leipomus oli todellinen epäonnistuminen. Maanantaina nukuttiin kolme varttia ohi herätyskellon. Ei se mitään, mä ehdin silti ihan hyvin hakkauttamaan mustetta mun kehooni. Jep. Kuvaa siitä myöhemmin. Illalla mä kävin vielä tanssiopistolla kattelemassa entisen "toisen kotini" meininkiä ja ihmisiä. Tiistaina mä löhöilin vaan sohvalla ja katoin varmaan neljä tuntia parasta kotimaista telkkasarjaa, Kimmoa. Suomihuumorissa on jotain niin surkuhupaisaa vaatimattomuutta, jee. Keskiviikkona menin yökyläilemään broidille - tehtiiin thaikkuruokaa ja katottiin leffa. Siinä välissä sen kaveri tuli ihka oikeen mäyräkoiransa kanssa (joka oikeestaan oli ihan sympaattinen, vaikken mä pikkukoirista yleensä välitäkään), ja sitten ne katos salille. Siinä välissä mun kaveri tuli kahvittelemaan pikasesti ja ihastelemaan kaupunginvaloja korkeuksista. Waau, mä kyllä iteki olin ihan haltioissani siitä maisemasta, mäkitornit ja kaikki...
Eilen aamulla mä istuin auton kyydissä kotiin päin menossa, ja radiosta tuli älkää unohtako toisianne. Mä ajattelin ennen aamukymmentä elämää Putron laulaessa taustalla, ja sain siitä yhtäkkiä kylmät väreet. Mä en tiedä, onko se yleistä saada kylmiä väreitä elämää ajatellessa - mietin ihan, että hui. Edellisiltana mä olin käyny diippejä keskusteluja elämästä, ihmisistä, itseydestä, ihmissuhteista, itsevarmuudesta, elämän arvoista ja monista muista ikuisista asioista. Näitä keskusteluja mä kävin mun ihan ensimmäisen tanssiopen kanssa ollessani sen luona yökylässä. Mun lokakuun teemana piti olla kiitollisuus, ja hups, se on nyt vähän jääny, mutta ihan asiaa sen enempää ajattelematta, Johanna on ihminen, josta mä vaan oon ihan jumalattoman kiitollinen. Se on seurannu mun kasvua kohta kymmenen vuotta, tanssijana, mutta myös ihmisenä. Jossu on aina jaksanu kannustaa ja tsempata mua, ja uskonu muhun. Ilman sitä mä tuskin olisin nyt Outokummussa matkalla tanssijaks. Sanonpahan vaan.
Loma on kohta läpitaputeltu, ja mä oon vielä enemmän rakastunu syksyyn, mitä aiemmin oon ollu. Vähän mua ehkä alkaa väsyttämään, mutta kyllä sitä jaksaa. Kävin äsken kuvailemassa. Sain mallinkin kuviin, tässä pari hassua otosta. Kiitti, moi.

P.S Ne rakastaa-ei rakasta kukkaset ei o vielä kuollu tohon pakkaseen.

About love, about life

Pelkkä googletus ei enää riittäny mulle, kun halusin löytää lisää uusia inspiroivia vegaanireseptejä, ja eksyin vahingossa Pinterestiin. No, nyt mä sitten oon jäänyt niin koukkuun. Tuun koulusta kotiin, ja istun iltaan asti selaillen vegereseptejä. Tänään mä hokasin, että Pinterestistä löytää ihan mitä vaan. Perjantai-iltana yksin kotona sitä alkaa vahingossa miettiä taas syvällisiä, joten eksyinpä lueskelemaan mietteitä. Ja niistäpä koostuukin tää blogaus.

Näin mulle on monen monta kertaa sanottu. Tuntuu, että on menny jo liian kauan jostain odottamatta tapahtuneesta asiasta... Asioita haluis tapahtuvan tässä heti ja nyt, mutta ne taitaa tulla aina yllättäen. Ihminen (ainakin tää täällä kirjotteleva) on vaan luonteeltaan niin malttamaton ja kärsimätön, että se odottelu on tuskaa.

Joskus sitä vaan tuntuu, että menneisyyttä on mahdoton unohtaa. Ja niinhän se on. Se on jopa ihan ok. Muistot säilyy, ja niistä tulee välillä pidettyä liianki kovaa kiinni - tahtois vielä uskoa siihen taikaan, mikä niissä hetkissä oli. Tai jotain. Mutta ne vanhat muistot täytys vaan arkistoida jonnekin tieltä pois, ja antaa uusien tapahtumien ja hetkien luoda uusia muistoja. 

Välitän. Kyllä. Sepä se mun heikkouteni on. Kun mä välitän jostain ihmisestä, mä todella välitän. Mulle on tärkeempää, että elämässä on muutamia ihmisiä, joihin todella voin luottaa ja joille voi tunteet ku tunteet purkaa, kun että olis paljon sellasia hyvän päivän tuttuja. Silloin tällöin mulle on tullu vaan fiiliksiä, että mä oon ollu se osapuoli, joka välittää paljon paljon enemmän... Ja se tuntuu... noh, pirun ikävältä. 

Oon aina inhonnu sellasia ihmisiä, jotka vaan puhuu ja puhuu, mutta asiat jää tekemättä. Sanatki merkitsee, totta kai, mutta niin kliseiseltä kun se aina tulee kuulostamaan, teot on ne, mitkä ratkasee. Toiminnalla ihminen näyttää, mitä oikeesti tuntee ja ajattelee. Jos sanoillaan tarkottaa asioita oikeesti, niin ei o olemassa tekosyitä, ei jos ihan tosissaan sanoo. Sanonpahan vaan, että ite oon saanu tarpeekseni pelkistä sanoista. Ne ei enää taida mulle riittää.

Se teinifiilis, mitä kaipaa. Minkä on jo melkein unohtanu, miltä se tuntukaan. Jokos jo jotakin jooko?

Tää on tärkeetä, sen oon oppinu. On täysin mahdotonta yrittää rakastaa reilulla tavalla ketään toista, jos itteään ei pysty rakastamaan, tai edes arvostamaan. Work in progress. 

Näin loppua kohden on kiva saada vähän väriä näihin ajatuksiin. Elämän tarkotusta tässä sitten vaikka miettimään, ja kuulupa siihen isona osana rakkaus jotain toista ihmistä kohtaan, intohimo tehdä jotain for exmpl. to dance? (or bake), tai jotain ihan muuta, mihin ei mun yöllinen ajatuskapasiteettini nyt yllä, kaikki täytyy tehdä sen vuoks, että siitä tulee onnelliseks. Ei sen vuoks, että joku muu olis suhun (muhun) tyytyväinen, tai siks, koska yhteiskunnassa se nyt vaan on cool olla jonkinlainen. Elämä on oma, ja sitä eletään oman itsensä vuoks. So make it awesome. Nää mun ajatukset taitaa kaikki olla tosi itsestäänselviä, mutta näitähän mä itteni vuoks aina pohdin. Et nii. Semmosii mä mietin. 

Sisko ja sen veli

Mitä blogiin kuuluu? Mä jo hetkisen aattelin, et alkaisin kirjottaan tätä blogia englanniks, mutta sen ajatuksen mä nyt toistaseks kumosin... Mistäs  nyt olis päiviteltävää...
Lähetään nyt aikajanallisesti korrektisti etenemään tätä mun elämää. Viime perjantaina mulla oli Nummisuutarit-enskari Joensuussa. Ei vaan ollu mitenkään superisti fiilistä, ja jotenki koko porukalla oli vähän alhanen energia tekemisessä. Meni se silti ihan hyvin, ilman mitään hämmennyksiä tai ongelmia. Suurempia sellasia. No, esityksen jälkeen mulla oli sit energiaa ja totesin kaverille, etteipä muuten väsytä. Siinä pikanen keskustelu käytiin ja päädyttiin musiikinpauhusen junttikuution ajelemisen jälkeen mun parvekkeelle korkkaamaan skumppapullo kynttilänvalossa! Yes, I know. Puhun mun parvekkeesta, kynttilöistä ja tähtitaivaista nykysin joka tekstissä, mutta mä vaan rakastan niitä. Mut enivei, olipa erittäin kiva istahtaa ja jutella semidiippejä asioita "pelkän" koulukaverin kanssa. Löyty paljon yhteisiä asioita ja paljon juteltavaa. Tiemme jatkui Kuiluun, tuohon Okun kuuluisaan yökerhoon. Enpä voi siitäkään mestasta muuta todeta, kuin että lol. Teiniiii.

 Joo! Tiistaina broidi laitto ilosen yllättävän viestin, jonka seurauksena se tuli parin päivän visiitille mun luokke Kumpuun! :) Koulusta päästyäni mä aloin tohottaan kotona: täyty pyöräyttää nälkäselle motoristille jotain tarpeeks äijäsapuskaa pitäen silti tietysti omista eettisistä ruokaperiaatteistani kiinni. Kaikki vegeeeee. Makaronilaatikko. Sepä se. Soijarouheen saa hyvin piilotettua sinne. Siitä tuli ihan kelpo. Maistu machollekin. Jälkkärin ehdin myös pyöräyttään, persikkamustikkapiirakkaa! Tein siitä taas wannabe-terveellisen täysjyvägraham-ruispohjalla, ja täytteessä oli soijajoguu ja pehmeetä tofuu (eli salee vähärasvast ja protskupitosta?!), joten söin sitä puoliks hyvällä omallatunnolla vielä broidin lähönki jälkeen suoraan vuoasta... Omnom, ehkä mun kutsumusammatti olikin leipuri-kondiittori... Tai vaan joku kakunsyöjä...

Mut mul oli tositosi kivaa. Syöpöttely täyty tasapainottaa, ja me lähettiin käpöttelemään pikkiriikkisen hitaasti hämärtyvään iltaan. Broidi täyty tutustuttaa mun kotipaikkaan. Käytiin kaivoksella ja kurkattiin Multsin ikkunasta sisälle vasta alkaneisiin kontsujameihin. "Mitä noi tekee?" Mä vaan naurahin ja totesin et joo tää on tällast täällä. Kuitenki broidi yllätty tästä mestasta positiivisesti: "eihän tää ookaa niin kämänen, ku mä luulin!" Nimenomaan! Outokummulla on sielu. Illalla leffaa ja hihhihhii sainpas tykästytettyä sen how i met your mother:iin! Jos ei sano mitään, niin ota selvää :> Seuraavana päivänä piti keksii jotain uutta aktiviteettia, ja me päätettiin mennä pelkästään pelleilemään urheilukentälle. Potkittiin puolityhjää (vai puolitäyttä, apua, paljastiko toi sanavalinta nyt mun pessimistisyyden. Eiks, mä luulin, etten enää oo sitä...) lentopalloa ja muisteltiin pienesti kaikkia lapsuuden kommelluksia: pyörätuoliviiletystä sairaalassa jossain päin pohjois-Norjaa, isoveljien valmennuksessa ollutta pikku-Riinaa futismokkena, isoveljen yllyttämää pikku-Riinaa hyppäämässä bäkkäristä niskoilleen... Mitä näitä nyt oli. Pikku-Riina teki kaiken yleensä aina isoveljien yllyttämänä, isoveljien perässä, tai muuten vaan jollakin tapaa isoveljien takia, syystä, ansiosta. Mä tein aina niitä poikien juttuja isoveljien kanssa sillä aikaa, kun systerit kävi balettitunneilla. Mmm, who's taking those ballet lessons now, ha? No mut joo. Reenailtiin myös käsilläseisontaa, päälläseisontaa ja muita vänkiä akroilujuttuja. Oli kivaa. Sen tunnin päätteeks mä totesin, että taidan olla syntyny väärään sukupuoleen. Pienestä pitäen poikien jutut oli aina paljon jännempiä, nykysin kadehdin isoveljiä, jotka tekee kaveriporukalla tollasia randomeja "mennään urkkaa pelleilee"-juttuja. Täällä ollaan niin tiiviisti kaveriporukalla jo pelkästään koulussa, niin jokainen on ihan kiitollinen siitä ajasta, minkä saa viettää rauhassa kotona yksistään. Mut muutenki, ei tytöt pahemmin harrasta sellasta urkkahengailua. Yleensä, kun hengataan, hengataan aina jonkun luona, katotaan leffaa, tai muuta tyttömäistä. Eikä nyt isoveljet voi ottaa pikkusiskoa mukaan jätkäporukkaan urkkahengailee, c'mon, eihän? Ehkä mä vaan tyydyn kohtalooni. Mutta toivon sisimmässäni, että ehkä noita hetkiä vois tulla jatkossa hieman useemmin, urkkapelleily oli kivaa.