Siitä on jo muutama viikko. Kun ensi-ilta koitti. Ääretön hysteria ja tärinä ei koskaan saapunut muhun. Se jännittyneisyys tuli mun tekemiseen ja liikkeeseen. Vähäsen. Ja unohteluna. Kädetkin kyllä hikos. Ne alko hikoamaan, kun näin sen kultahiuksisen ystävän, jonka ei pitänyt tulla ollenkaan, astelevan siskojen ja äidin seurana Kiisun katsomoon väliajan jälkeen, kun mä olin juuri ottamassa lavan itselleni.
Sitten mä vain tanssin.
Ja kohta se oli jo ohi.
Ei edes itkettänyt.
En oikein missään vaiheessa kokenut sellaista "tää oli nyt tässä"- tunnetta.
En edes silloin, kun skoolattiin.
Vaikka kyllä mulla oli ylpeyttä.
Meistä kaikista.
Toinen ja viimeinen oli perjantaina 20. päivä. Nyt mua oli kattomassa enemmän miesväkeä, poikaystävän äiti ja toinen ystävä. Tuntuu aika kivalta, kun porukoiden ja tanssijasiskojen lisäksi myös veljet ja veljeltätuntuvat vaivautuu näin kauaksi katsomaan jotain häröilyä, mistä niillä ei oikein oo mitään käsitystä. Porukka vielä kasvoi kahdella Joensuussa raflassa, josta jatkettiin taas maljojenkohotuksiin ja radion tahtiin tanssimisiin. Voi näitä. Kiitti.
Vielä yhdet maljat täytyi jaksaa, kun meistä loputkin oli saaneet tanssia uudelleen seuraavana päivänä. Viimeiset tanssit tanssittiin jokseenkin yhdessä sinä iltana.
Me lähdetään kohta. Ja mä vaan niin tykkään näistä tytöistä, jotka mun kanssa on tanssinut. Joku niistä on halannut mua kovasti, kun oon sanonut, että nyt on vaan niin paha olla. Kaksi heistä on ollut aina, kun tarvis. Jos ei fyysisesti läsnä, niin ketturyhmässä. Toisten kanssa ollaan tunnettu yhtäläistä turhautumista, ja saatu siitä voimaa. Yksi on kaunis. Tietääköhän se sitä? Kauneus kun on mulle paljon muutakin, kuin vain se, mitä me nähdään. Niiden kahden villapöksyisen talossa on tunnelmaa yhtä paljon kun heissä itsessään. Se, jota sanon mamaksi, on mulle sellainen hyvä haltijatar. Yksi sanoo suoraan, kun sanon, ettei jaksa. Kyllä jaksat, se sanoo.
Monta tyyppiä. En mä tässä yksin olis.
Dance pictures © Selma Hopsu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti