Pirupäivä

Mä en tiedä, onko se tää kellon siirtäminen vai viikonlopun riehakkuus, joka pistää mut tarviimaan kahvia enemmän ku olis suotavaa, mutta ei sekään auta. Pakkasin tuskallisen treenitunnin jälkeen reppuani ja ajattelin, että "nyt kaupasta kahvia ja jatkamaan tätä koomaa". Olin ihan tosi oikeessa. Mä katon kymmenen minuuttia juuri avaamaani välilehteä, ja mietin niin kipeesti, että mitä piti tehä. Kovasti mä yritän, mutta ei. Ei pysty. Ulkona on kaunista, ja kädessä on tussia. Katse taas nauliutuu syysauringon värittämiin puunrunkoihin, jotka huojuu hypnoottisesti keittiön ikkunan kehystäminä.  Jos vain saisin viettää päivän tyhjänpanttina. Ootan vain, että koska on kello niin paljon, että täytyy taas kiskoa saappaat jalkaan ja villapipo syvälle päähän ja lähteä liikkeelle. Odotan sitä huokaillen. Tuijotan taas kelloa. Se aika tästä siihen on hyvin vaikea käsittää. Kauanko vielä voin tuijotella sitä kelloa? Lamput ei valaise tarpeeksi. Kostautuuko viime viikon tehokkuus ja tuotteliaisuus nyt tällä viikolla tehottomuutena ja aikaansaamattomuudella? Enkö etene? Se voimakasarominen majoneesi jääkaapissa vanhenee. Kaverit, tulkaa äkkiä. Ne browniet oli aika fiasko. Täytyy syödä pois. Äh, heitä ne pois. Tiskiä tulee. Kalenteri täyttyy.

 AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA.

Nuku koko päivä, pölkkypää

Typeryys tuntuu päässä. Olo on kuin olisi juonut taas kuohuviinipullon yksin tai kaksin. Mielenkiintoista. Oliko se kauramaito käynyttä, jota lipitin puoli litraa junassa?

Avataan. Ensimmäinen aamu, kun ulkona on vielä mustaa. Torkutan kerran, mutta sitten täytyy nousta. Oon sen verran oppinut kiireettömistä aamuista, jotka kuitenkin muuttuu aina salakavalasti kiireisiksi. Repussa kirjoja, päiväkirjoja, eväskippoja, tietokone, kuulokkeet, juomapullo ja villasukat. (Tähän pieni välivitsi, loin juuri itseäni leukaan. Saat nauraa.) Kolme ja puoli tuntia kului hujauksessa katsellen omia askeleita videolta ja kirjoittaa niistä. Löytää omat tavat oppia, se se on mukavaa. Puolitoista tuntia tyhjää, onneksi isoveli vastasi. Pieneen tunnelmalliseen, vanhasta puutalosta löytyvään (ja uuteen suosikkiini tuossa kaupungissa) kahvila Oskariin istahdimme. Pikku huoneissa oli pikkuruisia pöytiä, ylähyllyllä paloi kynttilä ja päällekkäin asetellut kahvikupit tiskin kulmalla olivat anteliaan kokoisia. Isoveli opettaa ja kertoo. Myönnän, välillä kuuntelen vaaleahiuksisten kahvilatyöntekijöiden puhetta siitä raakakakusta, jonka melkein soin itselleni. Pieni haaveilu siitä, että ehkä vielä minäkin joku päivä saisin aloittaa aamuni leipomalla kakkuja vitriinien taakse keski-iän ylittäneiden, taiteilijoiden näköisten naisten ihasteltaviksi. 

Sitten tanssiopistolle. Pari tuntia opettelen katsomaan liikettä koreografisista näkökulmista. Tää on jännää ja tästä mä tykkään. Mua ei oikeastaan edes haittaa, että koko päivä meni näin. Mitäpä mä nyt muutakaan tekisin? Oikeasti. Sitten totean juna-asemalla itselleni mielessä: voi tyttö, miten typerä sä oletkaan. Juna-aikataulut ehkä jekutti mua, mutta se Joensuuhun lähtevä juna klo 17:06, sitä ei koskaan ollutkaan. Se meni Kuopioon. Pari tuntia uuden odottelua. Honey, I'll be home. Just little bit later than I was meant to... Sitten unohdan ostaa siihenkin lipun. Puoli kahdeksalta aamulla mietin ostaessani lippua siihen melkein täysinäiseen aamujunaan, että mihin ihmiset menevät lauantaisin? Mietin sitä yhä. Siispä odotan vielä kolmannen tunnin sitä viimeistä mahdollisuutta, joka menee sinne Kuopioon. Odotellessa nauran puhelimeen ystäville ja kuuntelen niiden kotonavietetyistä lauantaipäivistä. Mun reppuni kohta ratkeaa. Viimein junaan päästyäni mietin typeryyden huipentumaani: aamupalaksi kaurapuuroa, välipalaostoksissa kauravälipala ja kauramaito. Miksi? Miksi et ostanut sitä soijamaitoa, jota huomenaamulla kaipaat kahviisi kuitenkin? Päätit vetää kauraöverit. Kello on lähemmäs yksi yöllä, kun pääsen kotiin syömään. En tiedä pahempaa soheltajaa, kun se tyttö minussa. Kotoa klo 8. Kotona klo 1. You do the math. Count the level of stupidity.

Rakastumistarinoita

Onpa huippua, kun keskiviikko tuntuu lauantailta. En muista, koska olisin viimeks syönyt aamupalaa vasta klo 11. Mieletöntä. On myös huippua, että koska eilen olin niin tehokas, niin tänään kalenteri näyttää tyhjää. Ehkä lomalla sitä ei tarvitsisi edes vilkaista, mutta ei se kyllä mua stressaa, vaikka sinne jotain pikkutouhuilua kirjottaiskin.

Eilen illalla venyttelin kuunnellen AVAlta tulevia lauseita rakkaudesta ja rakastamisesta. Olin hetki sitten ripustanut ne valkoiset t-paidat sen uuden valkoisen parisängyn satiinilakanan kanssa telineeseen kuivumaan - puhtaus tuoksui ja mua hymyilytti. Päivä oli kulunut kivasti: papuja liotellen, kurpitsoja kuutioiden, kikherneitä marinoiden. Siis keittiössä. Parhautta. Uskalsin tehdä myös päätöksen, joka vähensi sitä minimaalista stressiä, joka ei kuitenkaan paljon tuntunut painavan. Nyt tuntuu naurettavan kevyeltä elämä. Päästän nyt hetkeksi irti, ja otan sen sitten myöhemmin takaisin. Venyteltyäni laitoin ne eräänä talvisena aamuyönä verhojen joukkoon virittämäni jouluvalot päälle, ja avasin kirjan, jonka kannessa on syksyisen sävyinen saniaisen lehti. Mä en koskaan tee näin. Mutta tällaisesta mä kirjoitin joskus muutama päivä sitten haaveilevani. Tai muutama kuukausi... Ehkä enemmänkin.  

Aivan vähän aikaa sitten sisällä tuntui olevan anteeksiantoa. Irtipäästämistä. Ymmärrystä sitä kliseiseltä kuulostavaa "let it go"-lausetta kohtaan. Ai tältä se tuntuu? Havahtumista siihen helppoon hengittämiseen, joka seuraa sitä. Nyt näen kauneutta kaikkialla. Värit tuolla ikkunalasin toisella puolella. Tällä puolen lakanoiden keskellä vaeltavat pupunkorvat. Siskon silmälasien siluetti vasten pimenevää iltaa, jylhän näköisiä lehdittömiä koivunrunkoja ja savupiipusta tulevaa tuprutusta. Hetket, jolloin sanat pysähtyvät kyyneliin. Koko ajan koitan silti muutakin, kuin vain katsoa. Jotta se tulisi jokaiseen aistiini. Hengitykseen ja askeliin.