Jos astun, astun harhaan. Siispä seison vain tässä liikkumatta

Koulupäiviä on ollut nyt loman jälkeen kaksi. Oikeestaan puolitoista, koska maanantain aamutunti tuntui viisaammalta pyhittää unelle myöhäisen kotiutumisen vuoksi. Äiti kysyi puhelimessa tänään "ahistaako?". Ehkä silmät vähän vetty, mutten jaksanut taas alkaa siihen. Siihen samaan tunteeseen, mikä oli jo keväällä. Olo on suoraan sanottuna paska. Kesällä oli kivaa. Nyt palasin saliin nimenomaan kompuroimaan eriparisukissa - toisessa niin monta reikää, että ystävä käski heittää sen pois, kun tuun kotiin. Se on vielä tuossa häkin päällä, ei toisten jätteiden kaverina. Mä seurasin sitä, jonka jalka nousi korkealle ja koko kroppa eli liikkeen mukana. Sitten räpiköin itse perässä. En uskalla enää liikahtaa paikoiltani, jään rapsuttelemaan kynsiäni.
 Mä en tiedä, oliko mun toiveet ja haaveet siitä tulevaisuudesta, jonkalaista ehdin likimain kaksi vuotta sitten itselleni haaveilla täällä aloittaessani, jotenkin ihan utopistisia. Kai ne sitten oli. Toivoin liikoja, yhä toivon, mutta pian en enää jaksa toivoa. Mun haaveet alkaa olla niin muserrettuja. Mun ihanteet ei kelpaa. Ne ei sovi muottiin. Kannustus omaan juttuun puuttuu. Sain sitä puoli vuotta sitten sattumalta ja muutamalla sanalla (kiitollinen silti niistä), mutta jo nekin alkaa haalentua muistoiksi.

 Isoin mörkö, joka mielessä pyörii on edessä häämöttävä lopputyö. Soolo. Yksin. Jos tää olisi surkuhupaisa juttu, saattaisin naurahtaa, sillä usko siihen, että luotto itseeni olisi siihen mennessä löydettynä... Sitä uskoa ei oikeastaan ole. En uskalla hypätä. En pyörähtää. Kuunnella musiikkia. Täytyisi keksiä jotain outoa ja kummallista, hauskaa, jotta sopisin. Täytyisi olla luova ja persoonallinen. Oon kyllä jo myöntänyt, että täällä muut on värikkäitä ja nerokkaita. En oo valmis.