Onko kivillä sielu?

Yleensä ihminen on aina matkalla jonnekin. Kouluun, kauppaan, kotiin, töihin... Elämä on nykyisin niin kovin hektistä tässä yhteiskunnassa. Tai no kellä on kellä ei, mulla ainakin tuntuu olevan, ja kovin väsyttävää se onkin. Mä päätin kaupasta kotiin kävellessäni poiketa reitiltä metsäpolulle hakemaan muutamat pajunoksat pupulle kotiinviemisiksi. Napsittuani niitä komean kimpun verran mä en lähtenytkään takasin kotiinpäin, vaan jatkoin vain kulkuani eteenpäin. Puhelin tuntui painavalta taskussa, joten heitin sen banaanien, kikherneiden ja pajunoksien sekaan kangaskassiin. Taakka keveni. Pieni irtipäästö. Mietin mun rakkautta luontoon, ja onko kivillä sielu. Ei oo. Pian tuli se risteys, josta olisi päässyt kotiin tai vaihtoehtoisesti vielä pidemmälle polkua pitkin. Ensin lähdinkin kotiinpäin. "Pitää vielä ehtiä treenata ja mahaankin koskee", mä ajattelin. Mutta kaipasin vielä hetken sitä rauhotusta, jota luonto mulle tarjosi. Kuljin vielä hetken pajunoksat olalla, ja kun jonkinlainen rauha oli löytynyt ja hymykin käynyt huulilla käännyin tyytyväisenä kotiinpäin.
 Kotimatkalla ohitin sen talon, jossa on kiva piha. Monesti oon sen ohi kulkenut ajatellen juurikin sitä, kuinka nätti se piha on, mutta tänään se oli jotenkin erityisen kaunis. Pieni tyttö istuskeli puutarhapöydän ääressä silitellen nukkevauvansa kasvoja ja veljet leikki vähän tuonnempana. Puutalon seinää vasten nojaavan vanhan pyörän sarveen oli laitettu söpö lyhty roikkumaan. Kukkia oli ympäriinsä erivärejä ja paljon, muttei yhtään liikaa mun makuun, ja kivilaatat kierteli siellä täällä. Mahakipukaan ei enää tuntunut niin kurjalta, kun kauppaan lähtiessä.

Mä en tiedä, onko tää joku tanssista johtuva ilmiö, että joka kolmas napsimani kuva on mun jaloista. Vai onko se sittenkin aina mun kengistä, joihin rakastuin tieltä väistyvän kesän aikana. Yhdenlainen teoria vois myös olla se, että katse on hyvin usein niissä. Tänään aamulla juostessani viittä viimeistä kierrosta urheilukenttää ympäri, Elastinen kehotti mun pään sisällä nostamaan silmät maasta. Ja koko tämän ajan mä oon ihmetellyt, miksi ryhti on niin kehno.

Jos astun, astun harhaan. Siispä seison vain tässä liikkumatta

Koulupäiviä on ollut nyt loman jälkeen kaksi. Oikeestaan puolitoista, koska maanantain aamutunti tuntui viisaammalta pyhittää unelle myöhäisen kotiutumisen vuoksi. Äiti kysyi puhelimessa tänään "ahistaako?". Ehkä silmät vähän vetty, mutten jaksanut taas alkaa siihen. Siihen samaan tunteeseen, mikä oli jo keväällä. Olo on suoraan sanottuna paska. Kesällä oli kivaa. Nyt palasin saliin nimenomaan kompuroimaan eriparisukissa - toisessa niin monta reikää, että ystävä käski heittää sen pois, kun tuun kotiin. Se on vielä tuossa häkin päällä, ei toisten jätteiden kaverina. Mä seurasin sitä, jonka jalka nousi korkealle ja koko kroppa eli liikkeen mukana. Sitten räpiköin itse perässä. En uskalla enää liikahtaa paikoiltani, jään rapsuttelemaan kynsiäni.
 Mä en tiedä, oliko mun toiveet ja haaveet siitä tulevaisuudesta, jonkalaista ehdin likimain kaksi vuotta sitten itselleni haaveilla täällä aloittaessani, jotenkin ihan utopistisia. Kai ne sitten oli. Toivoin liikoja, yhä toivon, mutta pian en enää jaksa toivoa. Mun haaveet alkaa olla niin muserrettuja. Mun ihanteet ei kelpaa. Ne ei sovi muottiin. Kannustus omaan juttuun puuttuu. Sain sitä puoli vuotta sitten sattumalta ja muutamalla sanalla (kiitollinen silti niistä), mutta jo nekin alkaa haalentua muistoiksi.

 Isoin mörkö, joka mielessä pyörii on edessä häämöttävä lopputyö. Soolo. Yksin. Jos tää olisi surkuhupaisa juttu, saattaisin naurahtaa, sillä usko siihen, että luotto itseeni olisi siihen mennessä löydettynä... Sitä uskoa ei oikeastaan ole. En uskalla hypätä. En pyörähtää. Kuunnella musiikkia. Täytyisi keksiä jotain outoa ja kummallista, hauskaa, jotta sopisin. Täytyisi olla luova ja persoonallinen. Oon kyllä jo myöntänyt, että täällä muut on värikkäitä ja nerokkaita. En oo valmis. 

Elokuun ensimmäinen

Ulkona sataa vettä. Välillä kaatamalla, välillä tihkuttaa. Mä pilkon sieniä ruokaan ja keittelen tomaattikastiketta, jotain lämmittävää. Istun rentoutuneena saunassa ja pian laitan valot päälle, kun kesän valoisuus ei enää yllättäen riitä. Alkaa hämärtää. Kirjottelen kirjeitä kiireettä, piirrän reunoille mun mielestä elokuuhun sopivia sinisiä kukkasia. Kerron toissaöisestä kuutamouinnista, jolloin rohkeena hyppäsin tuohon mustaan veteen, vaikka mielikuvitus pystytti pinnan alle taas metrin korkuisia teriä. Oli turvallinen käsi ristikkäin omani kanssa. Tänään taittelin tuplakauluskauluspaidan kauluksen ja toissapäivänä sovittiin autossa, että kesä loppuu vasta elokuun loppuun Lapissa. Eilen harmaavihreän villasukan nähdessäni vaatekaapin perukoilla aloin pikkuhiljaa kaivata aikoja, jolloin niitä saa käyttää aamusta iltaan, miksei vaikka ihan yöhön saakka. Tulevana syksynä sujautan ne jalkaan ennen lompakkoa keventäneitä tekonahkamaihareitani (unelmat täyttyi). Viime yönä kynttilät nukahti viimesinä. Tänään taidan vielä askarrella yhden unohtuneen synttärikortin. Ehkä lakkaan vielä varpaankynnet ens viikon kesää etsivää reissua varten.

Niin, ja näitä pojuja mä aion kuunnella ainakin ensilumeen saakka.