"Unelmoi ja kurota niitä kohti"

 Tää vuos alko mielettömän huonoilla fiilareilla. Palasin lomalta ja päätin alkaa kirjotteleen ylös ihanan positiivisen pinkkisävyseen päiväkirjaani hyvii juttuja. Ennen mulla oli huono tapa purkaa pelkästään pahaa oloa paperille, mutta rupesin kelailee, että miks niitä muka haluais joskus hamassa tulevaisuudessa muistella.. ainakaan enempää kun hyviä juttuja. Eli tässä näitä nyt on. Päiväkirjasta ja pään sisältä poimittuja huippuhetkiä.

 Ei mitenkää kovin kevyt, vajaa vuoden kestäny prokkis saatiin päätökseen arvosillaan kemusilla viime viikonloppuna. Oli niin rutosti ruokaa, ettei mun massuni kestänyt, mutta söin silti. Varsinkaan mutakakusta ja kulhoon sulaneesta vaniljajäätelöstä en saanu tarpeekseni. Ruoan lisäks muistetaan vielä hupasat, randomit keskustelunaiheet sisällä taikka ulkona, salsat ja bachatat, mun hetkeni DJ:nä, sekasauna ja hansi (ulkopuolisille hanki), mua edelleen hämmentävä talo, jonka seinillä oli monen monta, eri aikaa näyttävää kelloa, ja jonka erittäin kodikkaassa, jonkun selvästi joskus olleessa lastenhuoneessa vietin ne lyhyet tunnit unessa, seuraavan aamun pikapuurot, kitaramusisoinnit, talon ötökkä, parin tunnin jalkapohjahieronta, ja lopuks koko vuorokauden, koko vuoden ajan kestäneen kauden kaikista tärkein... ainutlaatunen jengi!

 Torstai-iltana kapusin portaat ylimpään kerrokseen ja pimpotin ovikelloa. Oven takaa kuulu supinaa ja tirskahtelua, ja sen auetessa alko kaks kaunista, rakasta tytsyy laulaa mulle onnittelulaulua. Parempi puol vuotta myöhässä, kun ei millonkaan. Monet tietää sen fiiliksen, ku nauraa niin paljon, että alkaa "itkeä". Väärinkäytetty sana tossa yhteydessä useimmiten tuo itkeminen. Pitäs sanoa vaan kyyneleiden vuodattamiseks. Mulla kävi nimittäin niin, että lukiessa tota korttia liikutuin hirveesti. Eikä se ollu sitä nauruitkua. Itketti hitto oikeesti ne kauniit sanat, jotka muistutti, mitä aito ystävyys on... Jotka sano mielikuvitukselliseks, luonnolliseks, aurinkoiseks, värikkääks... kauniikskin, mikä näinä aikoina tuntuu erittäin tarpeelliselta kuulla. Siinä itkeskellessä silmiin osu kuitenki monen monta hervottoman hauskaa juttua, ettei se naurukaan ottanu loppuakseen. Nyt mä siis vasta voin oikeesti sanoa itkeneeni ja nauraneeni yhtä aikaa, ja samaan syssyyn voin myös todeta, ettei koskaan aiemmin sitä oo tapahtunut noin voimakkaasti. 

 Alla oleva kuva muistuttaa mua keskustelusta, jonka tärkee viesti oli mulle omaan juttuun uskominen. Sen tekeminen. Siitä kiinni pitäminen. Muiden mielipiteistä murehtimattomuus. Ei pidä luovuttaa. "Älä alistu". "Kun sä tiedät, mitä sä et tahdo tehdä, sä tiedät sillon, mitä tahot." Mitenniin? Illemmalla mietin, että ei mulle mitään vastausta siihen oo tullut. Siinähän sen sitte tajus. Eikai se vastaus nyt hopea- saati kultatarjottimella tuu nenän eteen. Pointti on alkaa kelaan iha itse omilla aivoilla, mitä sitä tahtoo. Hitto, kuinka monta vuotta kestää näinki yksinkertasten asioiden oppiminen. Muistuttaa myös myöhemminkuullusta palautteesta, joka muistutti vielä uudemman kerran tiivistettynä noista kaikista edellämainituista asioista. Muistuttaa vielä vähän myöhemmin käydystä parin minuutin keskustelusta, joka aiheutti helpotuksenhuokauksen syvällä jossain. Lupa relata virallisesti (enemmän tai vähemmän, who cares) myönnetty. Kaikkee ei piä ottaa niin raskaasti. Kaikki ei oo ees niin raskasta. Kiitos. Mä meen ja oon tasan viikon päästä monen tuhannen kilometrin päässä täältä. Ja mä totta vieköön otan sitä aurinkoa: tankkaan D-vitamiinivarastot täyteen ja jos suinkin mahollista, kaappaan takasin tullessani ton tähden vähän lähemmäs tätä pikkukaupunkia ja omaa parveketta, jotta lumi sulais ja mä pääsisin taas kuormalavojen päälle nukkumaan. 

 Viime aamuyönä pääsin nukkumaan puol viideltä. Takana unohtumaton päivä/ilta/yö. Valaistu jääkenttä, siperiamaisen jäätävältä tuntuva, lunta kasvoille pöllyttävä tuuli, jumalolentomainen hahmo piiritettävänä, voimasanoilla korostetut tsemppihuudot kameroiden takaa, tiimihengailun mahdollistava rantasaunan ja pukutilan rajaamattomuus, sekä epätodelliselta tuntuvat hetket viinilasin äärellä. Ei kuvan kuvaa - sen sijaan kärsimätöntävällistä odottelua kesään saakka.

 Vuos alko siis huonona. Vaikeesti ja voimatta. Sitä on tuntunu, että jos ei nyt ihan kunnolla pohjamutia, niin ainakin sen pintaa on käyty hipasemassa. Nyt pikkuhiljaa alkaa kaikkien koettelemusten jälkeen tuntuu, että tästä lähtee toivottavasti hiukkasen voimallisempi ajanjakso hitusen paremmalla luotolla suhteessa kaikkeen. Ennen kaikkea suhteessa itteen. Ja niihin omiin haaveisiin. Uskomiseen. 

27 miljoonaa

Joskus ennen joululomaa, lomalla tai aika heti se jälkeen mä saatoin todeta jollekin, että enpä oo itkeskellyt pitkiin aikoihin. Nyt oon varmaan itkenyt jotain kymmenen kertaa tällasen semilyhyen ajan sisään. Viimeks kaks tuntia sitten.
Perjantai kolmanteentoista mahtu kiirettä, voitonfiilistä ja extempore teatterireissu Joensuuhun. Working Class Heroes. Tässä tulevana taiteilijana sitä nykysin täytyy katella vähän eritavalla taidetta, kun mitä nuorempana katto Lahen kaupunginteatterissa Hairia tai Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. Ainakaan vielä mä en oo kovin kriittinen katsoja, ja se on musta osittain hyvä juttu... tavallaan. Sen sijaan, että ettisin silmä kovana epäkohtia ja toimimattomuuksia, koitan uteliaana ettiä tarkotuksia, merkityksiä, symboliikkaa ja vertauskuvia. Tokihan mä saatan havaita niitä huonojakin puolia, mutta en jaksa käyttää energiaani niiden puimiseen ja sen syvempään analysointiin. On tietysti tarpeellista osata perustella ja vastata kysymykseen "miksi?" olipa sitä mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, muttaah... En mä nyt siltikään aio sanoa, tykkäsinkö vai enkö. Ainakin jotain tapahtu. Jossain tuntu.
 Välillä mulle iskee paniikki siitä, kun tahtois niin kovasti muistaa kaikki muistamisen arvoset asiat. Nytkin on rästissä viime viikonloppu, jonka hyviä hetkiä ei mielellään unohtais... (Seuraavaks siitä sitten kai tekstii..) No, tässä pikkuhiljaa sitä on alkanu vähän oppii relaamaan sen asian kanssa. Ei kaikkee tarvii muistaa ja kirjotella ylös. Riittää, kun muistaa sen hetken, ja että millasta oli. Tai et muistais ees jotain. Tänä iltana istuessani parvella kattomassa ja kuulemassa pisteliäitä sanoja lavalta, en halunnu unohtaa niitä. Kovin yritin painaa niitä repliikkejä mieleeni, koska ne oli yksinkertasesti hyviä, mutta ainoastaan yks pysäyttävä ja liikuttava lause painu kunnolla mieleen: "haluaisin vaan olla hiljaa". Olipa kaunista ja olipa herkkää. No, olihan se. Loppusuoralla ajattelin, että selvisinpäs kyynelittä. Tota joo, ei se ihan niin menny. Verhot aukes, Sound of silence alko soida ja kaverit seiso pussit ja headphonet päässä. Kyllä siinä vähän alko pieni mieli itkeen, kun mietti tätä pahaa maailmaa. Sitä kiduttamista, seksikauppaa, vanhustenhuoltoo, alkoholismia, työnarkomaniaa. Tällasena hippihörhönä mietin jälleen tänä aamuna niitä angorapupujakin, joilta revitään turkit vielä niiden eläessä irti. Puistatti, ja siirsin ajatukset muualle. Niin, näin helposti me suljetaan ne silmät ja eletään röyhkeenä omaa elämää.

"Ilman orjuutta meillä ei olisi autoja.

Ilman orjuutta meillä ei olisi sukkia.

Ilman orjuutta meillä ei olisi kenkiä.

Ilman orjuutta meillä ei olisi televisioita.

Ilman orjuutta meillä ei olisi kulmasohvia.

Ilman orjuutta meillä ei olisi älypuhelimia.

Ilman orjuutta meillä ei olisi pop-musiikkia.

Me tarvitsemme orjuutta. Sinä ja minä. Ilman orjuutta meillä ei olisi mitään, mitä kutsumme hyväksi elämäksi.

Vuonna 2014 maailmassa on 27 miljoonaa orjaa. He työskentelevät meidän keskuudessamme, meitä varten. Mekö olemme heidän isäntiään? Olemmeko itse jonkun orjia?"

Lahti, jos luet tätä, mee kattoon. Tyypit tulee Jukolle.

Tuntuu

Täällä päin sitä tulee istuttua milloin kenenki kaaran kyyissä. Eilen puheettomassa, radio Cityn tahdittamassa autossa istuessani mä ehdin kelailla kaikenlaista. Se kaikki funtsiminen lähti juurikin siitä musasta, mikä soi. Eri autojen vaihtuvat tunnelmat, musiikit ja niissä tapahtuvat keskustelut. Nautin niistä. Hyvin usein huomaan vaan olevani se, joka vaan kuuntelee ja ujosti hymyilee niille jutuille korviin asti ulottuvan takinkauluksen takaa. Siinä autossa istuskellessa mä käänsin ajatukset itteeni. Miks mä oon aina niin? Mikä siinä puhumisessa on niin pirun vaikeeta? Itsetunto. Itsevarmuus. Ne kiusankappaleet. Kova mulla on sillon tällön yritys koittaa sosialisoitua hiukkasen, mutta oonpa tässä surkuttelujeni lomassa yrittänyt hyväksyä sen faktan, että mä vaan oon niin jumalattoman hidas lämpeemään ja vähän raottamaan tätä sulkeutunutta sieluani uusille ihmisille. Täällä usein se tuntuu viel enemmän hankalalta, kun tuntuu et kaikki tyypit on jotenki älyttömän mielenkiintosia ja persoonallisia ja mahtavia. Välillä tuuppaa olee vähä mitätön olo sellasten seurassa, heh. Kyllähän musta sitten ystävien kanssa ollessa pääsee valloilleen jos jonkinmoisia persoonallisuuksia, muttah....

 Oltiin kuuntelemassa SMG:tä tässä juuri, ja huomasin sielläkin jollain tapaa oman arkuuteni. Ne fyysiset eleet, mitä tapahtu puolivahingossa, mistä tunnistaa sen piiloutumisen tarpeen. Tapahtu myöhemminkin sinä iltana. Selvinpäin - siis nimenomaan selvinpäin - krebailu baarissa oli kanssa jotain ihan uutta. Epämukavuusalueen ylittämisen multihuipentuma. Ihmiset katto vaan. Hui kauhee. Olevinaan tanssija... Kai se vähän siitä hälveni ja oli hauskaakin. Mut silti mietityttää. Puhuin niistä mahtavista tyypeistä + mitättömyyden tunteesta. Niin... Sitäpä.

Mietin sellastakin, että kun ei mulla oo ollu näiden kaltasia ihmisiä ympärilläni ikinä. Ei näin värikkäitä. On tullu elettyä sellasten ihmisten keskuudessa, jossa varottiin olemasta erilainen. Sitä sitten on jääny araks ja varovaiseks, täh? En kai mä aina oo ollu sellanen. Ylä-asteella ne sano aina ruokalassa, että kuulu kyllä Riina tänne saakka, kun nauroit C-käytävällä. Niin. Mihinköhän se tyyppi on kadonnu? Se joka rettelöi ja kapinoi sillai semisti. Oli rempsee. Täytys vähä lähtee etiskeleen takas toi mimmi.

 Kyllä tässä siis hirveesti kaipailis uusien ihmisten energiaa lähelle, mutta tää on aina yhtä tappelua itteni kanssa. Eilen ajattelin, että kirjotan oodin outokumpulaisille ja näille kaikille tyypeille täällä. Nyt tästä tulikin joku itsetutkiskelufilosofiointi. No, oodaan outokumpulaisille joka tapauksessa. Hauskaa jengii täällä ja vähän tuollempanaki. Ehkä mä joskus uskallan taas.