Hän rakasti yllätyksiä - nyt elämäänsä

Pari viime kesää oli melko mitättömiä. Toisesta jäi mieleen epämääräset valinnat ja sekava mielentila. Toisesta tavallaan ahdistava, mutta opettavainen (mitä mä puhun, hyvä ja positiivinen se oli) kokemus, ja joo, se huippuainutlaatunen reissu. Stressintäyteisen kevään jälkeen mä olin päättänyt, että tästä kesästä on tehtävä huippu. Kirjotin listan, mitä haluan tehä. Tein suunnitelmia. Tapahtu kuitenkin asioita, joiden luulin pilanneen mahdollisuuden siihen unohtumattomaan kesään. Meni jonkin aikaa, ja tapahtui taas asioita. Se luotto, mistä oon jaksanut pitää kiinni, luotto elämään, tuotti vihdoin tulosta.

Oon viimeks ollut omassa entisessä sängyssäni kuukaus sitten nukkumassa. Se on kuitenkin mahdollistanut kaikkea, mitä en ollut osannut odottaa. Kulkenut laukkujen, kangaskassien ja kissa-avaimenperäavainten kanssa ympäriinsä. Istunut autoissa, junissa ja lentokoneissa, ja seissyt metroissa. Syönyt aamiaista helteisen pyöräilykaupungin kadun varrella. Nauttinut kesäyöstä kynttilänvalossa parvekkeelle nukahtaen. Kävellyt puiden alitse ja sorakivien päällä paljasjaloin. Soudellut vieretysten joutsenten ohitse. Silittänyt hymyn paljastamia uurteita. Kiivennyt kielletylle paikalle ja hoppuuttanut peloissaan ollutta perässä. Ollut ylösalaisin. Katsellut telkkarista jotain ihan vaan, kun on saanut viettää sen ajan veljien vierellä. Tanssinut pitäen toista kiinni käsistä, myös toistakin. Nukkunut enemmän öitä kaksin kuin yksin. Alkanut muistaa, miltä halaus tuntuu. Hymyillyt itsekseni, ennen kaikkea itselleni. 

Saamattomuutta

Perjantaina tuli suunnitelmiin muutoksia ja pieni paniikkiahdistus pääsi jälleen kerran näyttäytymään koulun pikkuruokalassa muille kanssaolijoille. Joku otti olkapäistä molemmin käsin ja koitti rauhotella. Hehee, no mut ku yyh. Miksi hoitaa ja tehdä ne asiat sinä päivänä kun on "tänään", kun voi ahistua niistä sinne ihan viimeseen koulupäivään (ja vähän ylikin) asti? Niinpä niin, no ehkäpä just siks ettei tarvis. Kirjottelen kalenteriin joka päivälle asioita: pyykit, kirje (se, jonka kirjottamattajättäminen on aiheuttanut taas hirveitä omantunnontuskia, voih...), matikka, kirjota esitysteksti, suunnittele tunti yms. ja sitten siirtelen niitä sitä mukaa, kun huomaan, että ups jäi vaan tekemättä. Tai sitten tulee vaan muita juttuja, jotka jyrää ne hoidettavat asiat alleen. Ups uudestaan. Ehkä mun asioidenhoitokapasiteettini alkaa tälle keväälle olla jo täynnä, kulutettu, käytetty, vai miten se pitäs sanoa. Tarkotan nyt kuitenkin sitä, että ei välttämättä jaksais enää. Ehkä se epätieto jostain kotiinmenemisestä aiheuttaa melkosen ahistuksen. Ehkä se, kun tajuaa, että mulla on kolme päivää koulua, enkä oo edes suunnitellut pakkailua. Kenties huominen, työjuttuja, jännää. Uskonpuute itseeni, mee pois kun aloit jo aiemmin kaikkoamaan musta. Projekti, jonka luulin saaneeni päätökseen viime viikolla halus vielä vähän haastaa mua, senkin pirulainen. Kykenisin ehkä.. eh, enpäs kykenisi. Ajattelin kirjottaa, että kykenisin sellasiin asioihin, mitkä ei vaadi ajattelua ja luovuutta, mutta jos pyykinpesukin tuntuu haasteelliselta, niin parempi olla sanomatta. Ehkä mun kannattaisi ottaa nyt viimeset päivät päivä kerrallaan, eikä stressata tulevia päiviä. Niin no, helpommin sanottu, kun tehty. Kun osais.

Lyhyistä yöunista huolimatta

Kello on jo ihan liikaa, eikä mua ahista laisinkaan, että puolet tän illan (tän viikon, tän kevään, tän vuoden, plöh...) asioista ja askareista on vielä tekemättä. Kai se vaati erään tiistaiaamun, jolloin yllätyin itsekin siinä vollottaessani kaverin halauksessa, miten pahalta on tuntunut. Loppupäivän istuin, rauhotuin ja ajattelin. Ja nyt alkaa muistamaan miltä iloisuus ja onnellisuus kutakuinkin tuntuu. Alkaa oppia olemaan itselleen suopeampi. Hyvällä omallatunnolla todennut, ettei sitä niin hurjana tarvii puskee aina. Melko paljon sitä on skippaillutkin asioita, mutta ehkä on kohdannut sen faktan, etten taida olla sellanen, kun mitä joskus tahtoi olla. Ja se tuntuu hyvältä.
Kun alan miettimään kulunutta kevättä, niin huh miten onkaan asioita tapahtunut. Miten sitä onkaan vaan virran mukana kulkeutunut eteenpäin törmäillen aina tasasin väliajoin milloin mihinkin esteeseen, mutta lopulta niistäkin on päässyt irrottautumaan. Kauan sitä on vaan kärsivällisesti uskonut, että jos vaan luottaa elämään, niin se kyllä lopulta palkitsee. Vihdoinkin, jo oli aikakin yms. sanon minä! Niin siinä käy. Että luottakaa vaan.

Kysymyksiä

"Kasvovesi kirvelee. Naama täynnä punasia läiskiä. Koitapa siinä ajatella itsesi kauniiksi. Koitapa siinä näyttää itsevarmalta. Olla olematta anteeksipyytelevä. Kaikki kattoo, kun sä vaan oot. Älä vaivaannu. Ei täs o mitään hätää. Niitäkin jännittää, aivan varmasti jännittää. Yhtä typerältä niistäkin tuntuu... kai."

Oli tiistai-illan ajatus. Siihen se sitten loppukin. Ajattelun ja kirjotuksen yhdistelmä. Nyt on tunne sellanen, millasta ei o varmaan koskaan ollu. Koko tyyppi on hämmentynyt. Ahdistunut. Tiedoton. Huolestunut. Turhautunut. Ja helvetin epävarma. Mä hukun ajatuksiin ja mietteisiin, koko ajan, tauotta. Voi kunpa sitä vois pieni ihminen hetkeks pistää mielenmyllerryksensä pauselle. Päästää vaan irti. Tuntuu, että valun vaan virran viemänä, enkä tiedä missä kohdin oon menossa. Missä mä olen nyt. Missä toiset on. Millasia toiset on. Millanen mä ite olen. Niitä miettii etupäässä ja ihan liikaa. Kaikki on niin monimutkasta, esimerkiks tahto leipoa. Johan naurattaa, miten suuren ongelman ihminen saa siitäkin tehtyä itselleen. Mitä mä teen? Ärsyyntyä nyt sellasesta... Kuinka vaikeeta on tarttua illalla päiväkirjaan, ja muistella päivää. Ja ahdistua siitä, kun sen jättää tekemättä. Ahdistua päiväkirjan takana nojaavasta tummakantisesta kirjasta, jonka lukeminen on pausella. Kohta pitää palauttaa. Miks täytyy ottaa kaikki niin tosissaan? Miks sitä istuu lavalla käpertyneenä itsensä suojaksi ja kattoo meininkiä ajatellen: miks tää tuntuu niin vaikeelta? Meille sanotaan, että push it to the limit. Puske niiden ylitse, vielä enemmän. Tee sitä, mikä tuntuu hyvältä. Seuraa sitä sun omaa juttua. Tän tapaset neuvot alkaa ärsyttää ristiriitasuuksillaan. Niin mitä nyt halutaan tekevän? Oma mukavuusalue on jätetty jo kauan aikaa sitten, siltä tuntuu. On pyörinyt siinä selviytymismoodin ympärillä. Ihan kun se olis koko homman pointti - kiduttaa itseään ja vaan selviytyä. Ehkä se on? Mutta sitten oon väärällä tiellä.

Ei ne tiedä tätä kaikkea

Takana pitkästä aikaa kouluviikko, jona pääs liikkeelle ja mieli oli energinen. Sitten tuntuu, että joku/jokin päättää jälleen rankasta mua jostain anonyymistä syystä ja iskee taas turpaan joka suunnalta. 'Tästä saat... ja ota vielä tästäkin, kun ei vielä tarpeeks oo kaikkea meneillään'. Epätoivo, viha, luottamuksenpuute, pettymys... kaikki samassa paketissa.
Oon alkanu ihmettelemään ihmisyyttä. Miettimään, onko jotenkin poikkeuksellista, jos pyrkii elämään mahollisimman hyvin? Niinku kunnollisesti. En nyt tarkota mitenkään synnittä elämistä, mutta että tavottelis sellasta yksinkertasta hyvyyttä. Huomaan itessäni kyllä aika ajoin paljon vikoja ja paheita - se, mitä välillä suutuspäissäni ajattelen ihmisistä ja niiden kanssa syntyvistä tilanteista. Vielä enemmän häpeissäni katon nuorempaa minääni - voi tota typerää teiniä, joka oli niin suupaltti, näsäviisas ja vihamielisyydessään äkkipikanen. Veitsenteräviä sanoja sai yks jos toinenkin osakseen, jotka ne oli varsin kohtuuttomia. Nyt pyrin kuitenkin pois tosta ajattelemattomasta käytöksestä, joka sillon mun tekoja ja sanoja ohjaili. Koitan opetella toisten elollisten oikeudenmukasta kohtelua. Koitan ajatella vähintään sen kolme sekuntia, ennen kun sanon, mitä sylki suuhun tuo. Mietin seurauksia.
Valehtelu on musta väärin. Valehtelu ei o sama asia, kun kertomatta jättäminen. Kuka hullu nyt sellasen väitteen on keksinyt? Mun mielestä ei o aiheellista nostaa meteliä, jos toinen ei kaikkea toiselle kerro. Toinen asia on, jos sitä kysytään. Valehtelu, se se on melko kusista melkeinpä missä asiayhteydessä tahansa. No, poikkeuksia tietenkin on - ehdoton en se minäkään ole näiden jakelemieni "oikeuksien" kanssa.
Varovasti mä kaikessa hiljaisuudessa toivon, että muakin joskus ymmärrettäis. Että munkin kyyneleet olis okei vuodattaa, ja niille ehkä saattaa olla joku syykin. Satutetullakin kuuluu olla oikeus. Vähän useemman kerran, kun vaan yhden, jostain syystä mulle saadaan monissa erinäisissä tilanteissa aikaan sellanen tunne, ettei mulla ole oikeutta kipuilla. Olis parempi vaan hiljaa niellä ne pisarat poskilta jossain piilossa, kun alkaa tunteilemaan - niinhän se on.
Mulle itelleni lojaalisuus on itsestäänselvyys. Opetus, jota haluun noudattaa. Arvo, jonka ikuistin itseeni: "remember me". Ei siinä niin lue, mikäli luulette. Mutta sitä se tarkottaa. Alan olee sitä niin täynnä tän kaiken pettymyksen keskellä, että revin ton musteen kohta ihostani irti ja nauran sille päin naamaa. Ei täällä maan päällä sua tunneta.