Kello on jo ihan liikaa, eikä mua ahista laisinkaan, että puolet tän illan (tän viikon, tän kevään, tän vuoden, plöh...) asioista ja askareista on vielä tekemättä. Kai se vaati erään tiistaiaamun, jolloin yllätyin itsekin siinä vollottaessani kaverin halauksessa, miten pahalta on tuntunut. Loppupäivän istuin, rauhotuin ja ajattelin. Ja nyt alkaa muistamaan miltä iloisuus ja onnellisuus kutakuinkin tuntuu. Alkaa oppia olemaan itselleen suopeampi. Hyvällä omallatunnolla todennut, ettei sitä niin hurjana tarvii puskee aina. Melko paljon sitä on skippaillutkin asioita, mutta ehkä on kohdannut sen faktan, etten taida olla sellanen, kun mitä joskus tahtoi olla. Ja se tuntuu hyvältä.
Kun alan miettimään kulunutta kevättä, niin huh miten onkaan asioita tapahtunut. Miten sitä onkaan vaan virran mukana kulkeutunut eteenpäin törmäillen aina tasasin väliajoin milloin mihinkin esteeseen, mutta lopulta niistäkin on päässyt irrottautumaan. Kauan sitä on vaan kärsivällisesti uskonut, että jos vaan luottaa elämään, niin se kyllä lopulta palkitsee. Vihdoinkin, jo oli aikakin yms. sanon minä! Niin siinä käy. Että luottakaa vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti