18

Täysikäsyys alko. Aikuisuus alko? No ei sentään.

 Lauantaina mä menin kaverin synttärijuhliin, kun oltiin tultu Helsingistä kattomasta Housut pois!-kesäteatteria (joka muuten sai mut tuntemaan syvää sympatiaa suomalaisia vässykkämiehiä kohtaan - olivat ihania!). Oli hauska päästä pitkästä aikaa näkeen nastolalaisia. Ne oli jo ihan ilosessa hiprakassa siinä vaiheessa kun mä saavuin illemmalla paikalle. Kaikki vaan morotti hirmu kivasti ja lateli kohteliaisuuksia, kehu mun kroppaa (haha!) ja hiuksia ja ties mitä, tapaa, miten mä kirjotan Facebook-päivityksiä, ja ihan vaan sano mun olevan ihana ihminen. Mä olin niin hämmentyny - en oo tottunu ottamaan vastaan niin paljon positiivista palautetta, kun oon kuitenki sen verta rankka osannu olla itelleni, enkä oo ikinä ollu tyytyväinen itteeni. En oo riittäny. Mulle tuli superhyvä mieli niiden kehujen jälkeen... Mä kun en o ihan liikaa pyöriny noissa porukoissa, missään juhlissa tai mitään, pari kertaa ehkä, mut jotenki nyt mulla oli tosi mukava olla siellä, eikä ollu yhtään epävarma olo. Oli helppo olla. Mä en oikeen tiijä, mitä mun minälleni on tässä ihan vähän ajan sisällä tapahtunut. Tai luulen, et tähän päästäkseni mä oon käyny läpi ison prosessin sisällä mun päässä, ja nyt vaan yhtäkkiä on tapahtunu joku muutos parempaan, itsevarmempaan olemiseen, josta osaan olla onnellinen. Siihen liittyy osittain myös mun viimeaikanen tajuaminen siitä, mitkä asiat on mulle hyväks, ja mistä mun täytyy osata päästää irti. Mut sepä sit siitä.

Mun on pakko myös iloita siitä, että mulla on ekaluokalta asti säilyny yks erittäin hyvä ystävä mun elämässä. Me nähään harvoin, mutta aina on yhtä kiva nähä, puhutaan kaikkia ystävien asioita ja jutut jatkuu siitä mihin on jääny. Se taitaa olla sitä tosiystävyyttä, näin mulle joskus joku määritteli. Mä korkkasin mun skumppapullon sen kanssa, kun me istuskeltiin pihalla pimeessä kahestaan ja jauhettiin shaibaa. Totesin siinäkin hetkessä, että kyllä tää vaan on mukavaa. Me ei ikinä olla oikeestaan oltu sellasia halailijaystäviä, mutta kyllä me nyt tuona iltana halattiin, hih! 

Tokihan me lähettiin vielä tsekkaamaan Nastolan paikallinen, ja toisessakin ehdittiin pyörähtämään. Kirjaimellisesti... Käveltiin kolmistaan meijän kaveriporukalla Nastolan kuolleessa lauantaiyössä, ja tuumasin siinä, että tää taitaa olla nyt sellanen "matka on määränpäätä tärkeämpi"-reissu. Ah, muistuipa nyt tässä kirjotellessa mieleen, mistä se mustelma muhun ilmestykään... Kyllä urhoollinen ystävä tarjoutuu kantamaan repparissa, jos on tarvetta. No, yritys oli ihan hyvä...

Birthday bitches

 Eilen tosissaan, kun porukan viimenenkin saavutti tän taianomasen ikäluvun, me tietenki mentiin Lahteen baarireissulle. Kyllä, sunnuntaina. Ensimmäisinä ovella, c'mon. No mut mukavaa oli kyllä! Mä kyllä päätin, etten enää ikinä laula baarissa karaokea, mutta tulipahan kokeiltua sekin. Onneks meijän poppoosta löyty yks, jonka kanssa vietettiin tanssilattialla melkeen koko aika, ja taidettiin me jonnin verran katseitakin kääntää! ;) Tuli sitä sit toki muidenki kanssa tanssahdeltua, tuttujen ja tuntemattomien... Mut kaiken kaikkiaan onnistunu ilta, good time, good memories, paljon kaikkee kivaa, no regrets... :> 

P.S. Darra lähtee tanssimalla. Kyllä kolmen tunnin yöunilla balettitunnista selviää...

Aikaa itselle

Pöpsistä. Teatteri on vaatinut voimia viime viikon aikana suhteellisen paljon, mutta oon silti onnistunu olemaan aika tehokas. Keväästä oppi kyllä, että se treenien välissä oleva neljän tunnin tauko täytyy käyttää fiksusti siellä Joensuussa pyöriessä, eikä ne rankat päivät oo enää tekosyy jättää arkipäivästä liikkumistakaan kovin paljoa vähemmälle. Totta kai henkisten (ja fyysisten) voimavarojen mukaan. Viime viikolla tulikin loppujen lopuks ihan kivasti liikuttua: alkuviikosta käytiin kaverin kanssa boulderoimassa, torstaiaamuna olin reipas käymällä ennen teatterille lähtöä koulun aamujoogassa, perjantaina tehtiin tunnin mittanen venyttely teatterin hulinan keskellä ja keskiviikkona? ja lauantaina kävin aamulenkillä. Kaikenmoisia hankintojakin on tullu tehtyä, kirppareita kierretty ja rahaa on mennyt... Autsista au, mutta oon tyytyväinen kaikkeen, mitä oon ostanut. Ehkä vähän vähemmän tyytyväinen niihin suklaamochaccinoihin ja kakkupalasiin, mutta aika harvoin niihin muutenkaan tulee törsäiltyä...Tällä viikolla aion pitää kukkaron nyörejä tiukemmin kiinni.
Löysin tossa taannoin kans yhen inspiroivan terveys-ja treeniblogin, joka on nykynuorien blogimaailmaan suhteutettuna ihanan tervejärkinen ja rento! Tuun hyvälle tuulelle tätä lueskellessa ja aika usein koen samaistumisen hetkiä. Kandee tsekkaa: http://dooittoday.blogspot.fi/ Paljon hyvää treeniasiaa ja viisaita mietteitä mm. henkisestä hyvinvoinnista.
 Sunnuntai ja tää päivä on ollu vapaita, jonka aikana oon yrittäny nauttia elämän pienistä iloista, ja siinä onnistunutkin. On ollu aikaa käydä kaupassa tyhjentämässä vihannes- ja hedelmäosastot ja tehä kotona hyviä ruokia, kuten uunijuureksia ja tofua, Chocochilin reseptistä inspiroituneena linssileipiä ja kaikenmoisia ihania aamu-ja välipaloja, esimerkiks maailman parasta uunipuuroa! Tänään kävin heittään intervalleja ja mäkitreeniä sisältävän juoksulenkin pururadalla. Love it! Oon myös nauttinu kiireettömyydestä lukemalla lehtiä sen sijaan, että vaan scrollaisin Facebookin etusivua. Hiljaisuus, siis telkkarittomuus, radiottomuus ja tietokoneettomuus on saanu jotenki paljon arvokkaamman merkityksen, vaikka mä niitäkin oon käyttänyt normaalia enemmän. Makes sense... Enivei, jotenki tällanen hektinen elämä opettaa arvostamaan ihan arkisia asioita, joista ihmisen pitäis osata olla onnellinen.
 Toissa viikon sunnuntai oli ehkä mun alkusyksyn taianomaisin ilta. Mä olin ehtiny toteuttaa mun haaveileman kuormalavasohvan parvekkeelle ja löytäny kirpparilta sinne kivan räsymaton. Koko päivän mä olin vielä siivoillu niin, että kämpässäkin oli mukava olla. Koulussa olleen Butoh-kurssin viimesimmän tunnin mä päätin jättää suosiolla väliin. Oon silti onnellinen, että meillä oli koulussa niin ainutlaatunen tilaisuus päästä tutustumaan siihen lajiin. Ajankohta ei vaan sopinut, ja mä tunsin rehellisesti tarvitsevani silloin aikaa huoltaa kotia, ja vaalia mun henkistä hyvinvointia. Iltasella mä pistin musiikkia soimaan, sytytin paljon kynttilöitä parvekkeelle sekä sisälle, käperryin kuormalavasohvalle viltin ja peiton alle teekuppi kourassa ja aloin parituntisen tähtien ihastelun. Ja sitten mä nukahdin siihen. Puoli neljältä aamuyöllä mä heräsin. Yks kynttilä palo enää parvekkeen lyhdyssä ja musiikki oli lakannut soimasta. Mulla oli vastaheränneenäkin ihanan onnellinen olo. Mua ei edes paleltanut. Mä vaan rakastan tunnelmointia! Sellasia hetkiä pitäis viettää useammin.
Much love. - R

Hetkiä kesältä

Ehkä nyt on viimeistään aika muistella mennyttä kesää, koska syksy alkaa, ei uhkaavasti, mutta hiljalleen lähestyä. Millä mun kesä alko? Kesätöillä Kiljavalla. Alkujännityksen jälkeen (joka ehkä kuitenki tais kestää läpi koko kesätyöjakson) se suju loppujen lopuks ihan kivasti. Yhessä ohjelmassa mä esitin jotain Missi Lottaa karmeiden pinkkien meikkien ja blondin peruukin kanssa, ja niiden lasten täyty valasta mua sisäisestä kauneudesta. Mun oli pakko listata ylös muutamia asioita, mitä ne mulle, typerälle blondimissille kerto kauneudesta:

• Persoonalla on enemmän merkitystä, ku ulkonäöllä
• Sisäinen kauneus on sitä, et on kiltti ja ystävällinen toisille
• Luonnosta saa kauneuden, kaikki ollaan tultu äitin mahasta! (? :D ihana!)
• Pitää käyttää luomuu ja eläinkokeetonta (PARAS LAPSI <3 ! )
• Jos tytöt ei piereskele, ne paisuu pulleeks

Missi Lotan lisäks mä pääsin myös mm. Harry Potterin, avaruusstylistin ja Chimchar-Pokemónin rooliin! Oujee! 

 Vaikkei lapset oo se mun ykkösjuttu, niinkun toisilla, esimerkiks mun työkavereilla, joista tyyliin 70 prosenttia opiskeli opettajaks - hehheh, mä oon nyt jälkeenpäin ihan kiitollinen siitä, että mä pääsin kokeilemaan leirihommia! Enkä kyllä sulje pois ollenkaan sitä, että joskus tulevaisuudessa lapsosten kanssa vois touhuta enemmänkin. Kai se tois tietynlaista vastapainoa tähän aikuisten (joopajoo, minäkö aikuinen?) karkeeseen ja synkkään elämään. Onhan niillä lapsilla sitä kadehdittavaa elämänriemua vielä, kun ei tartte huolia huomisesta.
Mun kesän ensimmäinen "tää on mun kesän paras juttu" oli se, kun mä hyppäsin pyörän selkään ja me ajeltiin broidin kanssa cebareilla Porvooseen systerin luo, jonne jäätiin ex-tempore yöks. Siis se Porvoo oli se paras juttu. Mun piti olla seuraavana aamuna Kiljavalla 8.30 (eipäs pitänytkään, vaan vasta klo 10, mutta enhän mä sitä hölmönä muistanut...) ja meijän piti siis ajaa samana iltana jo Kiljavalle. Yheksältä illalla pitkän ajomatkan jälkeen mä ja broidi oltiin kyllä jo hitusen väsyneitä ja mun loistoideasta mä päätettiin jäädä yöks. Oon vieläkin onnellinen sen illan vuoks. Me ei olla koskaan, minä, Teemu ja Saana varmaan vietetty ihan vaan kolmistaan aikaa. Broidilla ei ollu muuta ku ajokamat, mutta onneks mun kollarit mahtu senki jalkaan! (Mitenniin käytän unisex-vaatteita?) Systerillä oli törkynälkä, mut eihän nyt joskus 22 jälkee mistään enää mitään saanu... paitsi pitsaa :P Pyöräiltiin Porvoon tyhjiä katuja pitkin keskustaan pitsalle ja takasin. Meillä oli kivaa, ja se ilta kyllä jäi mieleen. Sisarukset on parhaita.
Mä menin vielä uudestaan Saanan luo sitten sen työviikonlopun jälkeen. Sekin kyllä oli parhautta. Olin viime kesänäki, ja kyllä mä vaan oon sitä mieltä, että Porvoossa täytyy käydä joka kesä. Me tehtiin taas ite maailman parasta suklaajäätelöä, jossa oli keksi- ja suklaapaloja. Kasvimaitoa käytettiin, mutta kananmunalle ei vielä keksitty korviketta. Mulla on projektina tehä jäätelöä vegaanisena, mutta ehkä mun täytyy vaan luovuttaa ja investoida jätskikoneeseen ollakseni eläinystävällinen, että se jätski onnistuis. Nojuu, mitäs muuta me tehtiin. Juu, toisena aamuna herättiin aamu-uinnille Saanan kavereiden kanssa. Toisella kaverilla oli aurinkolasit päässä, kun me käteltiin, enkä mä nähny sen silmiä. Siinä mä aloin pohtimaan, että kyllä ne silmät vaan on sielun peili. Tai emmä tiiä sielun peilistä, mutta jos ei silmiä nää, niin eihän sitä kadulla tunnistas, jos vastaan kävelis... Pyöräiltiin paljon, minä Saanan kämppiksen pyörällä, joka oli itsessään niin jotain kokemuksellista!, shoppailtiin kohtuudella, tehtiin aamulla smoothiet ja nautittiin ne auringonpaisteisella parvekkeella ja syötiin vähän lisää jäätelöä. Valkosuklaa-kirsikkajäätelö jäi mun mieleen... :) Toisena iltana me nähtiin ihan varmasti tulikärpäsiä. Mä luulin, että niitä on vaan Disneyn elokuvissa. Porvoo, oot ihana, sisko, oot ihana!
Seuraava "tää on mun kesän paras juttu" oli puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen, kun Tuutu tuli Lahteen majailemaan taas mun luo, kun asuin siis pari viikkoa tanssiopella kissavahtina, miu! Mitäs me tehtiin, no meis on yhteistä se, et tykätään löhöö ja kattoo telkkaa. Sitähän me sit tehtiin. Pitsatkin pyöräytettiin, ja toteen, että tofu on tosi tosi hyvää pitsassa, mums! Miu, mums... mistä näitä nyt yhtäkkiä tulee? Joo, lisää läskeiltiin, ku Lennu tuli kylään ja tehtiin vegaanisia suklaakorvapuusteja! Lennu joo tuli ja musta vaan oli erittäin huvittavaa, et likat ei ollu nähny vuoteen, ja sit kun ne näki, niin ei ne kiljunu ja halaillu, vaan morotti ku mitkäki äijät: "moo" "mooi". Ja sit Lennu vaa liitty meijän sohvalöhöilyyn. Niin hauskaa musta! :D Santa Fe:stä varattiin oikeen pöytäkin ja mentiin sit sinne! Sen jälkeen viel kahville broidin luo #laurinparveke (toi on tosi hauska vitsi) ja sieltä sataman kautta kotiin kattomaan leffaa... joka mun kohalla muuttu vaan nukkumiseks. Enivei, tässä pari hassua kuvaa! :)

Rakastan näitä tyyppejä, ja ne kyllä toi aurinkoa mun kesääni! Kuvia tolta meidän jännittävältä reissulta napsi enimmäkseen Lennu, jonka muita otoksia, elämää ja Jenkkilän reissua voi seurata täällä! 

Me tutustuttiin uudelleen mun entisen parhaan kaverin kanssa parin vuoden tauon jälkeen keväällä, ja kesällä taas nähtiin yks yö. Se yö käänty pian aamuks, ja me löydettiin meidät istumasta sen kerrostalon katolla sumppia hörien ja heräilevää Lahtea ihmetellen. Juttu vaan ei ottanu loppuakseen, kun puhuttiin ummet ja lammet ja suunniteltiin suuria. Puol kuuden maissa mä lähin auringonnousun saattelemana hymyssä suin kotiin nukkumaan. Olin viettäny taas yhden muistelemisen arvosen hetken kesän aikana. Päivää ennen mun reissuun lähtöä Camilla tuli vielä meille yöks. Kello oli jo lähemmäs yhtä yöllä, kun se pimpotti ovikelloa. Yöihmisiäkö? En usko, pelkkä tikittävä kello ja kiireaikataulut... Mur. Saunottiin, zippailtiin pelkät pyyhkeet päällä yöuinnille Ruuhijärven rannalle, nautittiin maaseudun kesäyöstä, juotiin mojitot, puhuttiin taas ummet ja lammet... oli mukava viettää jälleen yks yö valvoen aamuöille asti. Oon vaan onnellinen, et löydettiin taas toisemme. Kyllä ne oikeet ihmiset vaan palaa takasin, jos joskus on sattunu lähtemään... :)

Mun tän kesän unohtumattomin asia kuitenki oli Nordic Lights-reissu, josta mun täytyy kirjottaa ihan oma postauksensa. Ahdistun ja ressaan sitäkin, ihan niinku ressasin tätä kesäpostaustakin, koska en tiedä, millon mulla liikenee aikaa sen reissun perusteelliseen muistelemiseen. Aikaa ja motivaatiota. Pelkään, että unohdan joitain asioita, mitkä on muistamisen arvosia. No, suotta sitä on ressata.

Tässä tää kuitenki nyt, mun superfantsu kesäpostaus. Mitä vielä viimesiä kaiken tiivistäviä sanoja mä tähän keksin... Kokonaisuudessaan en ookaan mun kesälleni niin katkera, ku ennen kesää aattelin, että tuun olemaan. Muttei se paras ollut, näistä kesistä, mitä oon elänyt. Onneks se ei ollut mun viimenen.

Mä en tiedä mistä mä puhun

Päätin olla aavistuksen typerä, ja valvoa liian myöhään tänä yönä. Ja huomenna kaduttaa ihan vähäsen. Tapani mukaan kirjotan jälleen vailla minkäänlaista logiikkaa tai järjestelmällisyyttä tän tekstin, mutta kaipa se on sitä rehellisyyttä. Kirjottaa ja puhua putkahtaa mitä mieleen juolahtaa. Runollista, niinkun aina.
Typeryyttä totta totisesti, sillä aamulla mä varmaan seison keittiössä sormi suussa tuijotellen tokkurassa kahvinkeitintä ja mietin, miten se toimikaan. Pesinkö mä kasvot ennen vai jälkeen aamupalan? Mitä kaikkea mun pitikään pakata teatterireenejä varten koko päiväks mukaan? Mä oon aivan varmasti aamulla ihan ulalla, ja sit kun mun aivotkin herää niin alan panikoimaan. Hyvin luultavasti mä juoksen otsa hikisenä bussiin, kun mä etin avaimia vielä 3 minuuttia ennen bussin lähtöä. Näinköhän, sen näkee aamulla...
Kesä kuluu aina liian nopeesti, eikö? Silti musta tuntuu, että mä olin joskus kauan sitten Leirikesällä töissä, ja mä olisin viettäny Nordic Lights - reissulla ainakin kuukauden. Puolet kesästä mä manasin sitä. Siis kesää. Näin jälkeenpäin aatellen kun mä tarkastelen mun kesääni, se näyttää ihan kelvolliselta. Varsinkin, kun päällimmäisenä muistona on tanssireissu ja sen päättänyt eilinen spektaakkeli. Ja ne ihmiset. Mä ehkä vannon itelleni, että tän viikon (tai ehkä ens... tai ehkä tän kuun) aikana mä yritän saada aikaseks kirjottaa sellasta löpinää siitä reissusta, mut nyt mä vaan kirjotan... jotain muuta?
Eilen illalla mä varmaan tapoin kokonaisen kusiaissuvun seistessäni reilut puol tuntia koivun takana yleisöltä piilossa. Sitä se tanssijuus välillä on, mutta siitä huolimatta ihmeen koukuttavaa hommaa... Mä sain jotenki tosi hyvää energiaa esitykseen, kun yleisöä oli paikalla. Kai se adrenaliini vaan alkaa virtaamaan ja sitä vähän buustaa itteään esitystilanteessa ihan eri lailla, ku kenraaleissa.
Kahen pitkältä tuntuneen kuukauden jälkeen mä palasin vihdoin kotiin Outokumpuun. Että oli ikävä omaa kämppää ja omaa ihanaa pehmeetä isoa punkkaa! Jos vois, niin mä varmaan rutistaisin mun asuntoani, koska mulla oli sitä niin kova ikävä. Äl oo äl. Mulla ei oo koko mun Outokumpu-ajalla ollu kattolamppua, ja juuri ennen ku mä hyvästelin toukokuussa mun kämpän kesän ajaks, me löydettiin mutsin kanssa kaapin perukoilta entisen asukkaan vanha kattolamppu. Faijan kanssa keskellä yötä me se äsken tässä viritettiin paikoilleen. "Räjähdysetäisyydelle", faija sano, kun me saatiin se paikoilleen ja voi että sitä valon määrää, mitä tää kämppä sai! Nyt mä jaksan kaikki talven ja syksyn synkimmätkin illat ja yöt. Tästä eteenpäin aurinko paistaa lakkaamatta tässä asunnossa! Saanpa nähä - jo tää positiivisuus on musta kaikonnut, kun iskee syysväsymys...
Joo, kesä on ohi. Vaan valoa piisaa. Musiikki on parasta, tanssiminen on huippuu, ihmiset on ihanii, ja mä tunnen. Se riittää. Tosi tosi pelottavan taiteellista löpinää. Mä yritän olla oma itteni. Outokumpu auttaa. Täällä mä oon kotona. Kesä on ohi.

Don(a) Huono

Huhhui. Vaikka paljon tapahtu ja päätin, että kirjotan näistä sitten myöhemmin, en mä aio tehä niin. Mä en aio nyt kesälomalla palata arkiasioihin. Niistä ehdin kirjottaa jälleen arjen alettua uudestaan. Sousou... loma alko. Mä lähdin Kiljavalle pitämään ala-asteikäsistä mukuloista huolta ja tekeen niille kivaa leiriä. Hurjan jännää ja hurjan uutta. Mä en koskaan saanut niitä pikkusisaruksia, mitä mamilta kinusin kersana, joten päätin nyt vähän ruokkia sitä silloin ollutta kaipuutani. Pari vuotta sitten mä en tykännyt lapsista. Lapset oli ärsyttäviä. Varsinki tyttölapset. Ne pukeutu vaan vaaleenpunaseen, eikä leikkiny poikien leikkejä, toisin ku minä pienenä. Toisin ku minä edelleen. Tää kuulostaa ihan mun kirjalta. Äh, sitäkään en o kirjottanu aikoihin. Tarviisin sillekin aikaa... Bäk tu lapsiin. Sepäs kuulosti... No joo... Tässä noin vuoden verran mulla on ollu joku uudistumisprosessi käynnissä, ja oon yrittäny päättää kokeilla rohkeesti kaikkee uutta ja koittaa olla olematta tylsä. Mäkin rakastan mun suomen kieltä. Kai se meni ees jokseenkin oikein. Mä päätin siis hakee uutta kesätyötä, ja puolivahingossa päädyin Kiljavalle. Tosissani totta kai. Rohkeasti uutta kohti. Ekan viikon jälkeen tuntuu hataralta. Tuntuu et joka puolelta alemmuuskompleksi mukiloi mua. Mä en osaa mitään. Musta ei oo mihinkään. Mä oon ehkä just keskiverto kaikessa, mitä teen. Mä en oo sssuperhyvä missään. Lista alkakoon.
 Muutamia vuosia takaperin mä hain Lahen nuorisoteatteriin. Mä pääsin sisään. Kiljavalla tehään pientä heittäytymistä vaativaa ohjelmaa, josta nappaan puolipähkähullun roolin housut tutisten. Vedän sen ihan hyvin. Saan siitä kehujakin. Seuraava rooli osuu kohalle. "Oon huono", mä aattelen. Eikä se silti ees kai menny sen hassummin. Tuntuu silti, et noi roolijutut on aina kauheen ponnistelun takana. Mä pääsen lopputulokseen, et musta ei vaan oo tommoseen heittäytymiseen. Eli oon huono. Mä mietin lisää huonouden todisteita. Mä pääsin parisen vuotta sitten sisään tanssin erikoiskoulutusryhmään. Sitten viime vuonna pääsin opiskelemaan tanssijaks. Sillon tällön mun mielessä pyörii ajatus, et ei hitto, ei se paikka oo mun arvonen. Siel on paljon paljon luovempia ihmisiä, ku minä. Tuleeko musta mitään ikinä? Ei musta oo siihen. Oon huono. Lisää listauksia. Tosi paljon oon taas ajautunu murehtimaan ulkonäköasioita. Niiden paineiden kanssa painin aiemmin vähän rankemminkin. Sitte pääsin kouluun, jossa ei tarvii näyttää hehkeeltä, vaan jossa on jopa hyvä, et oot hikinen ja hiukset sekasin. Sillon oot tehny tanssitunnilla töitä. Sopii mulle. En mä jaksa herätä joka aamu väkertään hiuksia ja taputteleen puuteria hipiälleni, joka sitä kuitenki kaipais... Nyt Outokumpu on tauolla, ja mä ehdin miettiä kaikkien normaalikauniiden ihmisten ympäröimänä omaa rumuuttani. Säälittävää, eikö? Lapset kysyy leirillä "mitä täpliä sulla on naamassa?". Mä naurahdan ja vastaan niiden olevan finnejä. Vilpittömät ei vielä vauvanpyllynaamoillaan tunne edes koko käsitettä. Poloset. Lapsuus on ihmisen parasta aikaa. Tosi kun vesi. Todempi, kun mikään muu väite. Mä allekirjotan ton väitteen vielä kuolinvuoteellani. Ja vielä haudanki takaa, uskokaa pois. Lapsi vaaleenpunasessa paidassaan sanoo virnistäen mun näyttävän pojalta. Great. Mä luulin niiden huomionosotusten jääneen sillon kymmenisen vuotta sitten Thaimaahan, kun halusin ostaa Red Hot Chili Peppersien paidan. Mä olin sillon tosi cool mafiapoika, mulle sano katukauppias. Se vaaleenpunapaitanen lapsi latelti kikatellen, et mulla on poikamainen takki (älä käytä siis mustaa Haltin takkia erehdysten varalta), poikamaiset housut (ja mähän rakastan niitä housuja!), poikamainen työliivi (????? jokasella työntekijällä täysin samanlainen) ja poikamaiset ilmeet. Minkäs mä perkele pärställeni voin. Se on kai sit mentävä skalpellin alle vai, ei tässä muukaan auta. Kohtahan se alamäki jo alkaakin, jos kerta nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana. Kuulkaa mun turhautunut ja epätoivoinen syvähuokaukseni. Se lapsi oli kuitenki sulonen. Eihän se sitä mitenkää tarkottanu. Mä kyllä koitin tsempata sen leiriviikon aikana muun muassa letillä, farkkushortseilla, rusetilla varustetulla punavalkoraidallisella topilla ja jopa korvakoruilla.
 Mä luulin, et tästä kesästä tulis hyvä. Parillislukuset kesät on ollu aina hyviä. -13 kesä oli tosi paska, mä uskon huonon onnen numeroon. Ja ehkä vähän -13 kesää edeltäviin tapahtumiin. Fuck them. Joo. Mä tosiaan luulin, et täst kesäst tulis tosi hyvä. Enhän mä oikeesti voi tässä vaihees viel mitään sanoo, mut tuntuu et tää sairastuminen oli joku helkutin enne. Broidit vaa pörrää kavereiden kanssa ja mä rupeen miettii, mis mun kaikki kaverit on. Toisel puolel Suomee on ne kaikki rakkaimmat, ja muut... No, ne on... Kesämasennus iskee viime vuoden tavoin (joo joo, älä jaksa jauhaa) ja alemmuuskompleksit jatkaa mukiloimistaan.
Tähän loppukevennykseks. Broidi haki samanlaisen pärrän, mitä itellä. Ainuu vaan et siin on muutama sata kuutio enemmän, ku omassani, ja äänet kuuluu naapurikuntiin asti. Ah! Nauran sieltä haudan takaa Outokummun mopopojille ja niiden surullisen säälittävän kuulosille pyörilleen. Se pappatunturipappa on kyl kova, sille nostan ainoastaan hattuani. Tai arkunkantta. Jos nää sinnikkäästi reenatut, raamikkaat käsivarteni siihen suinkin kykenevätkään... Pelkillä luillaan. Tavoite: Hautakuntoon 20??. Wtf, nyt...
 Se pyörä. Kauniita unia, my mortal followers.