Sainpa jostain kumman syystä moisen idean, että alan kirjottaan blogia ens vuoden ajan. En tiijä - varmaan siks, että kirjottaminen on jotenki terapeuttista, ja sitä tulee nykysin harrastettua turhan vähän. Koulussa kirjottaminen ei o kovinkaan suuressa roolissa, mistä en toki valita, koska mä oon ennemmin sitä liikkuvaa ja tekevää sorttia. Eikä kyllä missään lukiossakaan tullu hirveesti kirjotettua tämmöstä vapaata löpinää, ilman ohjeita ja kielioppivirhemerkintöjä.
Mun blogilupauksen ainoana "sääntönä" on, että kunhan kirjottelen. Ei siis mitään "kerran viikossa" tai kerran kuukaudessa. Näitä pakkoja mä en itselleni laatinut, koska tiesin, etten pystyis pitäytymään niissä kuitenkaan. Todennäkösesti mä oon maaliskuuhun mennessä kyllästyny koko touhuun ja tuhoan tän blogin. Heh. Katotaan nyt. Voi olla että tästä tulee ihan hauskaa.
Mulla tuli tässä lähiaikoina hirvee hinku alottaa jo tää kirjottelu, etten unohda kaikkia kullanarvosia ajatuksia mitä mulla on nyt pulpahtannu mieleen. Sitten mä mietin, että onko se sitten uudenvuoden lupaus, jos alotan sen "vanhana" vuonna. Näh, kuuseen moiset mietteet, kai sitä saa tehdä mitä haluaa. Eipä kai kukaan tuu huuteleen että mä teen jotaki väärin.
Yks näistä kullanarvosista ajatuksista on just se, että pitää tehä just sitä mikä tuntuu hyvältä ja oikeelta ratkasulta itelleen. Maalaisjärjellä totta kai... "Ajan vääränpuoleista kaistaa kehä III :lla koska huvittaa". Nnoup. Not like that. Mutta jos arki-iltana tuntuu, että vatsareenin sijasta hyvän telkkasarjan tuijottelu jäätelökippo kourassa tuntuu oikeelta ratkasulta, niin antaa mennä. Tosin henkilökohtasesti mulla taitaa käydä vähän turhan usein niin.
Jep. Sitte mun lifestory. Ei vaa.
Mä oon nyt elänyt tosi uudenlaista ja erilaista elämää entiseeni verrattuna elokuusta lähtien. Uus paikkakunta, uus kämppä, uudet ihmiset ja uus koulu. Kaikki tää reilun 300 kilsan päässä aiemmasta. Niistä vanhoista ihmisistä, vanhan kämpän pölyistä, vanhoista kouluista... Ja perheestä. Mä oon tästä isosta elämänmuutoksesta kyllä itkusen kiitollinen ja onnellinen, aina kun vaan alan miettimään tarpeeks. Tai ainakin nyt. Mä en tiennytkään, että kylän mammat voi alkaa jutella sulle kaupankassan jonossa juustoista, tai että sellasiakin naapureita on olemassa, jotka morjestaa ilosesti huolimatta siitä, kuuluuko mulla seinän takaa millon mimmostaki rokkipopitusta. Mä en ikinä uskonut, että koulussa jokaikisellä vois olla edes kerran hyvä olo samaan aikaan. Onko mahollista, että yhessäkään kaupassa, jossa oon täällä käyny, ei oo yhtään ikävää myyjää? Kyllä. On se.
Mua huolestutti hirveesti, kun ennen olin apee ja tosi väsynyt. Onko tää normaalia? Kuuluuko elämän tuntua aina tältä? Nyt oon alkanu taas jaksamaan tuhat kertaa paremmin elämää. Musta tuntuu, että mä elän semmosta arkista unelmaa. Mä en mitenkää ennen hirveemmin haaveillu mistään palatseista, hienoista autoista etupihalla, Oprahin palkasta ja omasta henkilökohtasesta kauneudenhoitajasta. Tai no se olis ihan kiva se kauneudenhoitaja. No mut joo. Mä vaan haaveilin aiemmin, et jaksaisin arkee paremmin, jaksaisin nauttii pienistä asioista, eikä pyykinpesu tuntuis niin ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt mun haaveet on käyny todeks. Niin jumalattoman kliseiseltä kun se kuulostaakin. Elämä tuntuu vihdoin oikeesti hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti