Flegmaattista joulua

Joo sitten pitää kaipa tehä ihan kunnon joulupäivitys.
No, meidän perheellä yleensä on tapana tehä kaikki viime tingassa ja edellisiltana/-yönä. Nyt varsinki, ku porukat oli ollu reissussa ennen joulua, niin ei ollu ollu aikaa valmistella kämppää joulukuntoon. Siispä jouluvalmistelut alotettiin aatonaattona alkuillasta. Mä pääsin nukkumaan neljältä. Jes.
 Broidin kanssa leivottiin ehkä maailman parasta suklaatuorejuustokakkua kaksin kappalein. Sen vois syödä kyllä kerralla kokonaan. Mun maustehyllyn siivoaminen lähti vähän käsistä. Lopulta mä siivosin sen seinän kaikki kuiva-ainekaapit. Maustehyllyssä olevasta laatikosta mä löysin myös supervanhan, haurastuneen rikkinäisen ilmapallon. Hupasaa. Joo, musta tuntuu, että mun joulufiilistely päättyy tähän. Koska ei sitä oikeestaan tänä jouluna koskaan ollutkaan. Laitan nyt kuitenkin nää huippulaatuset kuvat tähän. Jee.

Sulosin lahjapaperi ikinä

Lahjapaketit kuuluu kuusen alle, 
vaik olis kuinka kasvanut vanhaks!

Bounty-tryffelit

Vegaaninen joulukinkku, uuU!

... Ja vegaaninen pähkinä"mureke". I think I truly failed.

Painajainen ennen joulua

Oli joulu. Siis jouluaatto. Eilen. On taas yö, kun mä kirjotan uutta blogitekstiä. Nyt on siis jo joulupäivä. Tai jouluyö. Juhlayö.
Mulla on yleensä paha tapa työntää rantapallo pinnan alle, enkä anna sen kellua hiljalleen pois rannalta. Tän vertauskuvan mä kuulin toukokuussa. Sillä luennolla mä koin paljon erilaisia tunteita. Luento onnellisuudesta ja itsetunnosta. Tuo rantapallovertauskuva jäi hyvin mieleen, ja tahoin pitää sen itselläni. Tällä mä nyt puhun tän hetkisestä, tai tovi sitten koetusta ahdistuksen tunteesta. Jos mun pitäs käsitellä ehkä jotain asiaa tarkemmin, jos se ärsyttää tai saa mussa aikaan negatiivisia tunteita, mä yleensä päädyn ratkasuun "äh, anna olla, unohda se, se menee ihan kohta ohitse". Siks tää blogi on nyt itseasiassa aika oiva juttu, että saan ees jonkinnäkösen syyn käsitellä näitä ahdistuksen tunteita, tai muita käsittelyä vaativia juttuja.
 Tää käsittelyn vaativa asia on joulukirkko. Mä näin pari yötä sitten unta, että olin mun ateistisysterin kanssa kirkossa, ja meidän lisäks siellä oli pari jotain siinä unessa meidän perhetuttavaa. joku vanha mies ja jotain tämmöstä. Mua ahdisti siinä ihan superisti (voi olla, että lähiaikoina olleet sukujuhlat, jossa jeesusteltiin, oli syynä tähän uneen), kun me alettiin lausuun jotain herrajeesuslausuntaa. Luojan kiitos, tai siis vaan kiitos, että se oli vaan uni. Äiti tietää mun kannan uskonnosta, ja tietää, että mua ahdistaa kristinusko, ja se totes mulle, että onneks sun ei tarvii sitä kokea. Yllättäen mä sitten päädyinkin joulukirkkoon. Porukat oli lähdössä sinne, ja kävis samalla reissulla papan haudalla. No hitsi, mä en ollut siellä vielä kertaakaan käynyt, joten nyt olis jo korkee aika. Eikun mukaan. "ei se kestä ku puol tuntia" no, enköhän mä sen kestä.
Joo, mä pomppaan nyt sinne hautausmaalle. Mä jossain vaiheessa havahduin, että sekin on kristillinen paikka. Sitten mä mietin ääneen joskus äitille, että mihin ne haudataan, jotka ei usko Jumalaan. Mä en muista mitä mä sain sillon vastaukseks. Mutta sen voin sanoo, että yhtäkään hautausmaata en o nähny jossa lukis: ateistien hautausmaa. Nnoup. Kuitenkin, musta se hautausmaa on ihan nätti juttu. Mä en ite henkilökohtasesti kuitenkaan niin suoraan linkitä sitä siihen superahdistavaan kirkkojuttuun. Totta kai on hyvä muistaa läheisiä. Siinä synkän mustan joulun kynttilämeressä mä aloin ihan himpun verran miettimään sielujuttuja. Niitä kaikkia "hautausmaa on pelottava paikka"-juttuja. Oliko niiden kuolleiden sielut siellä? Tai siis, oliko ne läsnä? Muuta mä en oikeestaan miettinyt. Mä tosin luulen, etten olis miettiny tätä ilman erästä keskustelua, mikä me taannoin likkojen kanssa Kummussa käytiin. Me puhuttiin spiritismistä, hengistä, sieluista, kuolemanjälkeisestä elämästä, uskonnoista, elämän tarkotuksesta. Siis oikeesti sellasista asioista, mitkä aiheuttaa tällä planeetalla vaikka kuinka suuria juttuja. Esim. just nää uskontojutut. Nehän on suuri syy sotiin ja muihin pahoihin juttuihin. Mut back to the point. Mä en oo kovinkaan mitenkään sen suurempaan uskova, en o ennen aatellu muuten ku et täällä me ollaan koska biologia. Elämän tarkotus - no ollaan ja elellään. Kun kuollaan niin sit maannutaan. Tai sit paletaan tuhkaks. Tää keskustelu jotenki sai mut miettimään vähän enemmän. Mut sit tapahtu taas rantapalloilmiö. Ehkä lievä, mut musta tuntuu et se tapahtuu juur nytki. Joten mä päästän sen pallon pulpahtamaan takasin pinnalle, kun oon siihen valmis.

Huomatkaa, et mun puhelin on mallia "vanha!" Mutta siellä oli tunnelmallista.

Sitten sinne kirkkoon. Aluks oli ihan fine. Mut sit kyllä se jatkuva seisomaannousu alkaa rasittaan. Koulun kuntotestien istumaannousu on paljon mielekkäämpää. Mä taas tein tyypillistä visuaalista tarkkailua tylsistyttyäni tarpeeks. Aina siinä samasessa kirkossa ollessani, mä oon koittanut (varmaan kuten moni muukin) laskeskella niitä katon keskelle maalattuja kultasia tähtiä. Onko niitä tuhannen pintaan? Ei kai, mutta en tiedä. Sit mä naurahdin sisäisesti huomatessani et mä en edes laske niitä. Mä vaan tuijottelen niitä. Mä keskistyin niin siihen tuijotteluun, etten huomiois sitä Jeesuksesta kertovaa saarnaa. Mä noteerasin myös, että jokainen viidestä kattokruunusta on erilaisia. Ykskään ei o samanlainen. Niissä oli paljon samoja piirteitä, et mun piti tehä samaa mitä palapeliä kootessani teen. Kattoo supertarkkaan pienet yksityiskohdat. Kattoo, mihin suuntaan kruunun kruunu osottaa jne. Jep. Mä laskeskelin myös ikkunaruutuja. Ja katselin ihmisiä.

Mä katselin ihmisiä myös ruokakaupassa kun käytiin broidin ja mutsin kanssa lauantaina. Mun mieleen jäi siitä reissusta ehdottomasti Eemeli! Eemeli oli blondi pipopäinen pikkupoika. Me oltiin leipäosastolla, kun joku huutaa itkien naama punasena äitiään. Sitten me huomattiin, kuka huutaa. Se oli pieni ihminen isojen ihmisten joukossa. Naama punasena räkä poskella näperteli sormiaan. Pyöri akseliaan ympäri ja haki äitiään katseellaan. Voi muru rakas pieni. Mua säälittää hirmusti nytkin, kun ajattelen sitä rassua. Juustotiskin täti tuli sen luo, mutta sit sieltä leipärivistöjen välistä kirmaa kärryjen kanssa Eemelin äiti huutaen sen nimeä. Ja voi miten mun sydän heltykään, kun se Eemeli juos äitinsä syleilyyn. Se itku loppu heti siihen ja äiti rutisti sitä poikaa. Se sano Eemelille nätisti, että ei saa tolla tavalla hävitä. Mutta mulle jäi hirmu hyvä mieli siitä. Jotenkin vaan se, kun se poika juos ja halas äitiään. Ei sitä voi selittää. Musta se oli ihana. Eemelillä oli äitinsä hiukset.

Kahvin vaikutus Riinaan

Tänään mä olen viettänyt iltani broidin kanssa. Kahvikupillisen jälkeen kaikki alkaa muuttuu hauskemmaks. Voi kuinka mukavaa onkaan vaan jumia ja lagittaa aulassa tuijotellen ruutuja. Broidi tykittää änäriä ja mä dataan tyyliin kaheksatta tuntia. Heh. Hyi häpeä, nykypäivän lapsi. Ja myönnät vielä ääneen. Jep, yhä kello 2.29 me istutaan aulassa täysvalaistus päällä, eikä kumpikaan oo ajanut lauseeks asti ajatusta nukkumaanmenosta. Ja voi jumalaton mulla on nälkä niin että vatsassa kovertaa! Tää saattaa olla sellainen blogiteksti, johon mä kirjotan vaan ihan mitä mieleen tulla tupsahtaa. Mikä on ihan lupsakkaa. Missähän lastenelokuvassa tota sanaa käytettiinkään? Joo, tosiaan. Mulle lensi takasin jostain neljännesvalovuoden päästä mun inspiraationi jatkaa mun tarinan kirjottamista. Mä olin jäänyt tosi typerään kohtaan, siis treffikohtaukseen. Ei o kyllä viime aikoina ollut kovin romanttinen olo, olkaa vaan onnellisia, mutta mä nyt en innostu kirjottaa jotain super fantsu ihQdaa söpöilyy. Sitten mä sain loistavia ideoita karata siitä kohtauksesta aivan jonnekin muualle. Kuten esimerkiks perhehelvettiin. Joo, negatiivisista jutuista mä sain nyt enemmän irti. Sen jälkeen oli paljon jotenkin helpompi palata siihen treffisceneen. Ei se niin kamalaa ollutkaan. Kohtasin sen tilanteen, kirjotin jotain, ja tein tilanteesta ihan hauskan ja toimivan. Mun ihana isoveljeni tosin heitti hauskoja ideoita, josta mä todellakin otin "Halosen selänpesijän" osaks mun tulevaa rahasampoa. Ei hitsi. Se oli sen kahvin syytä.

 Isoveli sai naureskella mulle kyllä muutenkin, kun mä oon huvittanut sitä tässä illan mittaan milloin lauleskelemalla tai imitoinneilla tai dramaattisilla "avaan vessan oven yllättävästi"-spektaakkeleilla. Me alettiin kans kinaamaan joulusta, mä loistin taas pessimistysyydessäni, että tää tuntuu tällä hetkellä niin superisti tekopyhältä, ja broidi ärsyynty mun negatiivisuudesta. Meidän edessä oli suuri haaste: jouluvalojen virittäminen parvekkeen ikkunoiden eteen, siis sisälle. Puuttuva tekijä oli tällä kertaa niittipyssy. Isoveli kovin oli koittanut sitä etsiskellä tästä niin kovin suuresta kodista, muttei katse ollu sitä löytäny. Mua ei kyllä kiinnostanu alkaa auttamaan, jos se ei sitä löydä niin miks mä löytäisin. Kinastelua. Auta nyt. No en auta, ei kiinnosta ihan sama. Mua alko hajottaan. Tässä me riidellään hyvän mielen juhlan alla yhdestä niittipyssystä. "No helkkari, mennään yhdessä etsimään sitä niittipyssyä!" ja sitten meillä oli hauskaa. Teimme kaikkemme. Lopulta isoveli viritti taiteellisesti ja nokkelasti ne verhonkiskoihin. Niittipyssy on edelleen kadoksissa. Me tuijotamme edelleen ruutuja. Mun mahassa kovertaa edelleen. Kaikki on juuri niinkuin äskenkin. 

P.S tää saa luvan olla niin random blogiteksti, etten edes lue läpi korjatakseni tai poistaakseni jotain mahdollisesti typerältä kuulostavaa. 

Uuden vuoden lupaus

Ensimmäinen blogikirjotus. Koskaan.

 Sainpa jostain kumman syystä moisen idean, että alan kirjottaan blogia ens vuoden ajan. En tiijä - varmaan siks, että kirjottaminen on jotenki terapeuttista, ja sitä tulee nykysin harrastettua turhan vähän. Koulussa kirjottaminen ei o kovinkaan suuressa roolissa, mistä en toki valita, koska mä oon ennemmin sitä liikkuvaa ja tekevää sorttia. Eikä kyllä missään lukiossakaan tullu hirveesti kirjotettua tämmöstä vapaata löpinää, ilman ohjeita ja kielioppivirhemerkintöjä. 

Mun blogilupauksen ainoana "sääntönä" on, että kunhan kirjottelen. Ei siis mitään "kerran viikossa" tai kerran kuukaudessa. Näitä pakkoja mä en itselleni laatinut, koska tiesin, etten pystyis pitäytymään niissä kuitenkaan. Todennäkösesti mä oon maaliskuuhun mennessä kyllästyny koko touhuun ja tuhoan tän blogin. Heh. Katotaan nyt. Voi olla että tästä tulee ihan hauskaa.

Mulla tuli tässä lähiaikoina hirvee hinku alottaa jo tää kirjottelu, etten unohda kaikkia kullanarvosia ajatuksia mitä mulla on nyt pulpahtannu mieleen. Sitten mä mietin, että onko se sitten uudenvuoden lupaus, jos alotan sen "vanhana" vuonna. Näh, kuuseen moiset mietteet, kai sitä saa tehdä mitä haluaa. Eipä kai kukaan tuu huuteleen että mä teen jotaki väärin.
Yks näistä kullanarvosista ajatuksista on just se, että pitää tehä just sitä mikä tuntuu hyvältä ja oikeelta ratkasulta itelleen. Maalaisjärjellä totta kai... "Ajan vääränpuoleista kaistaa kehä III :lla koska huvittaa". Nnoup. Not like that. Mutta jos arki-iltana tuntuu, että vatsareenin sijasta hyvän telkkasarjan tuijottelu jäätelökippo kourassa tuntuu oikeelta ratkasulta, niin antaa mennä. Tosin henkilökohtasesti mulla taitaa käydä vähän turhan usein niin. 

Jep. Sitte mun lifestory. Ei vaa. 
Mä oon nyt elänyt tosi uudenlaista ja erilaista elämää entiseeni verrattuna elokuusta lähtien. Uus paikkakunta, uus kämppä, uudet ihmiset ja uus koulu. Kaikki tää reilun 300 kilsan päässä aiemmasta. Niistä vanhoista ihmisistä, vanhan kämpän pölyistä, vanhoista kouluista... Ja perheestä. Mä oon tästä isosta elämänmuutoksesta kyllä itkusen kiitollinen ja onnellinen, aina kun vaan alan miettimään tarpeeks. Tai ainakin nyt. Mä en tiennytkään, että kylän mammat voi alkaa jutella sulle kaupankassan jonossa juustoista, tai että sellasiakin naapureita on olemassa, jotka morjestaa ilosesti huolimatta siitä, kuuluuko mulla seinän takaa millon mimmostaki rokkipopitusta. Mä en ikinä uskonut, että koulussa jokaikisellä vois olla edes kerran hyvä olo samaan aikaan. Onko mahollista, että yhessäkään kaupassa, jossa oon täällä käyny, ei oo yhtään ikävää myyjää? Kyllä. On se.
 Mua huolestutti hirveesti, kun ennen olin apee ja tosi väsynyt. Onko tää normaalia? Kuuluuko elämän tuntua aina tältä? Nyt oon alkanu taas jaksamaan tuhat kertaa paremmin elämää. Musta tuntuu, että mä elän semmosta arkista unelmaa. Mä en mitenkää ennen hirveemmin haaveillu mistään palatseista, hienoista autoista etupihalla, Oprahin palkasta ja omasta henkilökohtasesta kauneudenhoitajasta. Tai no se olis ihan kiva se kauneudenhoitaja. No mut joo. Mä vaan haaveilin aiemmin, et jaksaisin arkee paremmin, jaksaisin nauttii pienistä asioista, eikä pyykinpesu tuntuis niin ylitsepääsemättömän raskaalta. Nyt mun haaveet on käyny todeks. Niin jumalattoman kliseiseltä kun se kuulostaakin. Elämä tuntuu vihdoin oikeesti hyvältä.