Aiemmin mun syy olla tekemättä yksin joogaa oli "en osaa". Niinkun etten muista, että missä järjestyksessä mitäkin "sarjoja" vois tehdä etc. Oon niin orjallinen, että soveltaa en halunnut. Nyt luulen, että se oli vaan, etten uskaltanut. Olisin turhautunut ja ollut rauhaton, kärsimätön. Nyt ei oo enää kiire mihinkään. Päivät pitkät mulla on aikaa tehdä. Tajusin, ettei sen tarvi mennä just vaan vain sinne päin, kuhan nyt kropan linjat tietenkin säilyy. Eikä siinä näin aluksi tarvi olla mitään supersuper diippiä flowta, vaan voi sitä hetken funtsailla, että mitäs sitten. Naurattaa näin tää mun vakava asenne. Taidan heittää sen pois tehdäkseni elämisestä hieman mutkattomampaa.
En tiedä lähtikö tää innostus näistä uusista kotipöksyistä, joissa tulee superjoogi olo kaikessa boheemiudessaan ja monen kymmenen junassaistumistuntien aikana selailluista joogakuvista ja käyttäjistä Instagramissa ja Pinterestissä. Kun vertaan niitä tuntemuksia, mitä tulee katellessa jotain sporttisia fitnesslikkoja siihen, miltä tuntuu katsellessa niitä rauhaa pursuavia joogakuvia... Woah. Toisessa tuntuu, että vielä mäkin tohon pystyn joskus! Toista kattoessa mietin, että pysyispä mullakin meikit noin hyvin hikoillessa. For real! Ihan hirveetä tavallaan. Sit alan pohtia sitä joogan tarkotusta. Eihän se oo millään tapaa ulkonäkökeskeistä, mutta musta ne asanat sattuu nyt vaan olemaan mielettömän upeen näköisiä. Ja ei kai se oo väärin? Sen lisäksi, että jooga saa hyvän olon sisälle, se saa mut tuntemaan itteni kauniiks. Eikä mua enää kiinnosta tippaakaan muu maailma. Tai niinku et, kyykätköön muut tytöt salilla tuijotellen itseään peilistä, nyt mä voin tehä omaa juttua ilman, että tunnen itteni toisia huonommaksi. Mä oon löytänyt mun jutun, joka sopii mun keholle ja mielelle. Ainakin täks hetkeks. Ja hetkessä eläminen, sehän se on tärkeetä, right?
Namaste, ja uloshengitys.
