Kysymyksiä

"Kasvovesi kirvelee. Naama täynnä punasia läiskiä. Koitapa siinä ajatella itsesi kauniiksi. Koitapa siinä näyttää itsevarmalta. Olla olematta anteeksipyytelevä. Kaikki kattoo, kun sä vaan oot. Älä vaivaannu. Ei täs o mitään hätää. Niitäkin jännittää, aivan varmasti jännittää. Yhtä typerältä niistäkin tuntuu... kai."

Oli tiistai-illan ajatus. Siihen se sitten loppukin. Ajattelun ja kirjotuksen yhdistelmä. Nyt on tunne sellanen, millasta ei o varmaan koskaan ollu. Koko tyyppi on hämmentynyt. Ahdistunut. Tiedoton. Huolestunut. Turhautunut. Ja helvetin epävarma. Mä hukun ajatuksiin ja mietteisiin, koko ajan, tauotta. Voi kunpa sitä vois pieni ihminen hetkeks pistää mielenmyllerryksensä pauselle. Päästää vaan irti. Tuntuu, että valun vaan virran viemänä, enkä tiedä missä kohdin oon menossa. Missä mä olen nyt. Missä toiset on. Millasia toiset on. Millanen mä ite olen. Niitä miettii etupäässä ja ihan liikaa. Kaikki on niin monimutkasta, esimerkiks tahto leipoa. Johan naurattaa, miten suuren ongelman ihminen saa siitäkin tehtyä itselleen. Mitä mä teen? Ärsyyntyä nyt sellasesta... Kuinka vaikeeta on tarttua illalla päiväkirjaan, ja muistella päivää. Ja ahdistua siitä, kun sen jättää tekemättä. Ahdistua päiväkirjan takana nojaavasta tummakantisesta kirjasta, jonka lukeminen on pausella. Kohta pitää palauttaa. Miks täytyy ottaa kaikki niin tosissaan? Miks sitä istuu lavalla käpertyneenä itsensä suojaksi ja kattoo meininkiä ajatellen: miks tää tuntuu niin vaikeelta? Meille sanotaan, että push it to the limit. Puske niiden ylitse, vielä enemmän. Tee sitä, mikä tuntuu hyvältä. Seuraa sitä sun omaa juttua. Tän tapaset neuvot alkaa ärsyttää ristiriitasuuksillaan. Niin mitä nyt halutaan tekevän? Oma mukavuusalue on jätetty jo kauan aikaa sitten, siltä tuntuu. On pyörinyt siinä selviytymismoodin ympärillä. Ihan kun se olis koko homman pointti - kiduttaa itseään ja vaan selviytyä. Ehkä se on? Mutta sitten oon väärällä tiellä.

Ei ne tiedä tätä kaikkea

Takana pitkästä aikaa kouluviikko, jona pääs liikkeelle ja mieli oli energinen. Sitten tuntuu, että joku/jokin päättää jälleen rankasta mua jostain anonyymistä syystä ja iskee taas turpaan joka suunnalta. 'Tästä saat... ja ota vielä tästäkin, kun ei vielä tarpeeks oo kaikkea meneillään'. Epätoivo, viha, luottamuksenpuute, pettymys... kaikki samassa paketissa.
Oon alkanu ihmettelemään ihmisyyttä. Miettimään, onko jotenkin poikkeuksellista, jos pyrkii elämään mahollisimman hyvin? Niinku kunnollisesti. En nyt tarkota mitenkään synnittä elämistä, mutta että tavottelis sellasta yksinkertasta hyvyyttä. Huomaan itessäni kyllä aika ajoin paljon vikoja ja paheita - se, mitä välillä suutuspäissäni ajattelen ihmisistä ja niiden kanssa syntyvistä tilanteista. Vielä enemmän häpeissäni katon nuorempaa minääni - voi tota typerää teiniä, joka oli niin suupaltti, näsäviisas ja vihamielisyydessään äkkipikanen. Veitsenteräviä sanoja sai yks jos toinenkin osakseen, jotka ne oli varsin kohtuuttomia. Nyt pyrin kuitenkin pois tosta ajattelemattomasta käytöksestä, joka sillon mun tekoja ja sanoja ohjaili. Koitan opetella toisten elollisten oikeudenmukasta kohtelua. Koitan ajatella vähintään sen kolme sekuntia, ennen kun sanon, mitä sylki suuhun tuo. Mietin seurauksia.
Valehtelu on musta väärin. Valehtelu ei o sama asia, kun kertomatta jättäminen. Kuka hullu nyt sellasen väitteen on keksinyt? Mun mielestä ei o aiheellista nostaa meteliä, jos toinen ei kaikkea toiselle kerro. Toinen asia on, jos sitä kysytään. Valehtelu, se se on melko kusista melkeinpä missä asiayhteydessä tahansa. No, poikkeuksia tietenkin on - ehdoton en se minäkään ole näiden jakelemieni "oikeuksien" kanssa.
Varovasti mä kaikessa hiljaisuudessa toivon, että muakin joskus ymmärrettäis. Että munkin kyyneleet olis okei vuodattaa, ja niille ehkä saattaa olla joku syykin. Satutetullakin kuuluu olla oikeus. Vähän useemman kerran, kun vaan yhden, jostain syystä mulle saadaan monissa erinäisissä tilanteissa aikaan sellanen tunne, ettei mulla ole oikeutta kipuilla. Olis parempi vaan hiljaa niellä ne pisarat poskilta jossain piilossa, kun alkaa tunteilemaan - niinhän se on.
Mulle itelleni lojaalisuus on itsestäänselvyys. Opetus, jota haluun noudattaa. Arvo, jonka ikuistin itseeni: "remember me". Ei siinä niin lue, mikäli luulette. Mutta sitä se tarkottaa. Alan olee sitä niin täynnä tän kaiken pettymyksen keskellä, että revin ton musteen kohta ihostani irti ja nauran sille päin naamaa. Ei täällä maan päällä sua tunneta.