Ohi on

Miten meni loma? Joo, onhan se jo vanha juttu ja uusia ajatuksia pukkais mutta...
Lomaa edeltävänä lauantaina sanoin ennen viimestä loppurutistusta, Saarroksissa- ryhmäteoksen esitystä Kiisu-teatterilla, että heti sunnuntaina mä nukun niin pitkään ku haluun. No, enpä nukkunu. Torkutin kyllä herätyskelloa, mutta herätyskello tosiaanki täyty laittaa. Lenkille. 7,5km. Kyllä oli tyytyväinen olo sen jälkeen. Siitä asti joka päivä, ilta ja yö juoksin kaupassa porukoijen mukana ja väänsin joulusapuskoja viittä vaille valmiiks aattoa varten, että silloin ne pysty vaan uunin kautta lämmittämään ja that's it. Eka maanantai oli joku luuseripäivä. Osotin mieltä itelleni ja muille. Teiniangstimuudi. Piti tehä reeni. En tehnyt. "Joskus asiat voi ihan huoletta siirtää seuraavalle päivälle." Niin tein. Ja niin myös oikeasti tein. Vielä paskempi fiilis siitä tulee, kun sen sitten siirtää tekosyyn vuoksi, kun se, että siirtää sen vuoksi, että seuraavana päivänä se on viisaampi tehdä. Reenin jälkeen taas joulutouhotus alko. Ja nyt se on ohi.
Kävin vielä uudemman kerran lenkkeilemässä, tällä kertaa naapurin koirulin kanssa. Musta vaan koiran lenkittely on superrentouttavaa ja terapeuttista. Ja tulipahan päivän hyvä työ tehtyä, koska naapuri ite sattu sairastelemaan. Koiran kanssa oli tarkotus kiertää yhtä reittiä meijän mökille, mutta huomasin, että tuo ihanainen lumipeite hämäs mua niin hurjasti, että taisin missata sen risteyksen tai polun, jonne olis ollu määrä kääntyä. Satuin kävelemään vaan niin kauan suoraan, kun tajusin, että hei, alkaa pimetä. Siihen asti fiilistelin talvea ja lunta ja niitä kaikkia hylättyjä(kö?) vanhoja taloja, latoja ja pihaan unohdettuja autonrotiskoja, joita sen tien varrella muutama hassu oli, juuri ennen havahtumista.

Nyt, kun mä jatkan melkein pari viikkoa myöhemmin tätä tekstiä, oon palannut jo takasin Okuun. Mainittakoon lomasta vielä pari parhainta asiaa: Kittilään matkustaminen. Siellä sai möllöttää. Ja koristella talkoina kuus tuntia superluksusfiinejä lomamökkejä uutta vuotta viettämään tulevia naapurimaan turisteja varten :D Noh mutta, huipuin juttu tolla reissulla oli lumikenkäily. Miten meijän vanha lastenhoitaja aina saakin mut ihan hurahtamaan kaikkeen, mihin se ikinä mut tutustuttaakaan...?

Toinen parhaimmista asioista oli Tuutun tykönä yökyläily, jossa oli täysi lupa sielläkin vaan olla ja möllöttää, katella leffoja ja sarjoja... Mä en oikein ollut naureskellut mitenkään liiakseen loman aikana, joten melkein puolen vuoden näkemättömyyden jälkeen mä olin yhtä hepulia ja hihitystä sen tytsyn seurassa. Miten voikaan leivän voitelu keskellä yötä keittiössä ystävä vierellä olla niin kivaa? Emmä tiedä, ehkä juuri siks. 

Kohtaa

Mä luulen, että ihmiset missaa ihan hirveesti hyviä keskusteluja ja upeita ihmisiä bussipysäkillä istuskellessaan tuijottaen älypuhelimiensa näyttöjä kuulokkeet korvilla. Mä en tiedä, olisko tän päivänen kohtaaminen jääny tapahtumatta, jos mä olisin viime yönä päättänykin napsauttaa pikku-SIMin isosta irti ja siirtää sen (vielä toistaseks) keittiön laatikkoon takaisin palanneeseen älypuhelimeen. Olisko se jääny tapahtumatta, jos mä tietäisin tai olisin ollu vaivautunu ettimään mun jälleen hukassa olevat kuulokkeet? Tosi usein sitä jossittelee, ja ajattelee, että mitä jos asiat olis menny toisin. Mä todellakin oon ilostunut siitä, että tänään meni just näin, että tänään tapahtu jotain epätavallista. Ja ei se mitään sen suurempaa ollut, mutta kyllä tollaset asiat piristää ja tekee päivästä jotenki erityisemmän. Ikinä kukaan ei o koskaan missään bussipysäkillä tervehtiny ihan vaan muuten vaan. Mun mielestä siitä pitäs tulla ihan yleinen normi! Aatelkaa, kuinka paljon uusia ihmisiä meijän elämään saattas eksyä. Bussimatkalla uuden tuttavuuden lähdettyä mun vierestä mä rupesin miettimään, että ihan varmastihan me missataankin paljon noita tollasia mahollisuuksia, mutta kuitenki luotan elämään sen verran, että jokaisella tapahtumalla on joku tarkotus. Ja jokasella tapahtumatta jääneellä asialla taitaa yhtä lailla olla. Niiden on kai sitten tarkotuskin jäädä tapahtumatta, vai?

Ylösalasin

Se on sunnuntai ja sehän täyty tietenkin alottaa pannareilla. Aavistuksen kärähtäneillä, sellasilla... Täytyy vaan myöntää, että joko mussa on vika (mut eihän se niin voi olla?), tai sit mun hella ei jotenki vaan asetu sille ideaalipaistolämmölle. Niin, tai sit taikinas on vika. No joo, masu on täynnä, ja vehnä väsyttää.
Oon onnistunu olee miettimättä turhaa sitä, etten oo nyt yli kuukauteen kirjottanu mitään. En ees tarinaa eteenpäin. Eilen meinasin jo saada sydärin, kun tietokone alko taas päivittymään, ja pelkäsin, että nyt taas lähtee kaikki maholliset tiedostot, enkä ollu tallentanu kovalevylle viimesimpiä kirjotettuja kohtauksia, söpöjä alkuseurustelujuttuja ja muuta teinidraamaa. Ei ne lähtenyt. Tallensin heti päivittymisen jälkeen. Nyt mä kirjotan tätä tekstiä, ehkä illalla ihmettelen, josko inspiraatiota löytyis myös tarinalle.
Syysloman jälkeen stressi meinas alkaa puskeen, turha murehtiminen ja sellanen, mutta onnistuin käsittelemään sen. Joo, mä kirjotin kirjeen. Yleensä murheiden ja stressinaiheuttajien käsittely auttaa asiaa, ja sen jälkeen elämää voi taas jatkaa normaalisti, eikö ookin yllättävää...? Rantapalloteoria still alive. No joo, syysloman jälkeen alko myös kehittyminen. Ihana ihana Stefan tuli modernista Euroopasta pariks viikkoo meitä opettamaan. Mä kävin taistelua syvien vatsalihasten ja lonkankoukistajien kanssa, ja erään pilatestunnin jälkeen karkasin vessaan nyyhkyttämään surkeuttani. Ei musta ikinä tuu tanssijaa, mä aattelin. Seuraavana päivänä mä huusin salin puolesta välistä käsien päältä Sonjalle, että KATO! Mä löysin mun lantioni. Mä olin ylösalasin, ja pysyin siellä aavistuksen kauemmin, kun sen 0,2 sekuntia. Sen jälkeen mua ei pelottanu tippaakaan kokeilla yhen käden kärrynpyöriä tai niitä ihme olanpyöräyttämisjutskahyppyjä. Eheei, mä aloin uskoo itteeni. Mä pystyin mihin vaan! Viime viikon loppuna mä istuin Porvoossa systerin luona aamupalapöydässä ja kattelin sellasta puolen metrin tyhjää tilaa seinän vieressä, ja totesin että nyt tekee mieli seistä päällä. Apina... Ja tällä viikolla meillä oli akroa. Maanantaina pelotti yhden käden kärrynpyörät, mutta seuraavana päivänä menin sen enempää miettimättä kyynärkärrynpyörään ihan että humps vaan. Muutosta on siis totta vie tapahtunut, yläkroppaan on tainnu tulla hitusen lisää voimaa, mutta kehonhallintakin on kehittyny.
Mulla on muuten aurinkoa vähän ikävä, tuolla on niin kurjan harmaata. Ehkä mä selviin vajaat kolme kuukautta, sit ollaan tänkaltasissa maisemissa, vihdoin!

Hameeseeni hurahtanut

Mä oon ihan tosi tosi väsynyt. Mutta silti, silti mä haluan puskee tekstiä. Päässä on pyörinyt kuluneen viikon aikana ihan tuhansia ajatuksia, jotka niin mielelläni tallettaisin suoraan pääni sisällä jonnekin lokeroon. Kynää ja paperia kun on kaikissa eri tilanteissa vähän hankala aina pitää matkassa, jotta vois rustaa joka ikisen aivan todella ruhtinaallisen hienon ajatuksen ylös... Joopa joo. Se ajatuksista.
Niin hullun hävettävää kun se onkin (ei ny oikeesti, kuhan sanon), oon istunu ihan tosissani koko päivän kello neljästä eteenpäin koneen ääressä selaten läpi Bloglovinia ja lueskellu ihmisten kirjottamia ajatuksia niiden blogeissa. Järjetöntä! No jooh. Mut jotenki mä inspiroiduin, ku näin erilaisia ihmisiä, erilaisia tarinoita ja elämäntilanteita. Löysin niitä, joista en niin hirveesti inspiroitunut, mutta niistä, joista inspiroiduin, inspiroiduin todella. Hirmu virkistävää nähä, miten varmasti ihmiset kantaa itteään ja omaa tyyliään. Mä havahduin. Ite oon ihan turhan monta vuotta laiminlyöny omaa tyyliäni - jos sellasta lienyt ikinä ollukaan - ja kiskonu joka aamu harmaat kollarit jalkaan ja jonkun yläasteaikasen löysän paidan ylleni. Koko viikon mun on pitäny ottaa vaatekaappi alas, ja tehä inventaario. Tänään mä aloin viikon puhkikuluttamana lähemmäs mun normaalia nukkumaanmenoaikaa puuhaamaan sitä operaatiota. Voi että, kuinka fiksuja valintoja mä aina teen viikonloppujen kanssa. Mä heittelin vaatteita sängylle ja tuoleille kymmeniin eri pinoihin (oikeesti ehkä neljään), sovittelin itsessään tylsähköjä paitoja housujen ja hameiden kanssa ja keikuin peilin edessä. Yllätyin, miten kivalta voikaan melkein jokainen vähän kömpelömmänkin näkönen paita näyttää perus mustan hameen ja sukkisten kanssa. Löysin uudestaan jotain unohdettuja vaatekappaleita, joista ensin ajattelin luopua, mutta päätinkin antaa niille vielä mahdollisuuden. Mulla on jotenkin talvella aina tekosyynä kiskoo ne kollarit ylle, koska "oon tanssija, lihasten pitää pysyy lämpösenä". Joo. Vois alkaa opetella pukeutuu sellai lämpimästi, mut kivasti. Vois alkaa vähä niinku panostaa. Annoin jopa itelleni luvan oikeesti mennä shoppailemaan. Siis sit kun jaksan mennä kestään sitä säätöä kaupungille. Ja yksin en todellakaan mene. Alan nyt valmistelee itteeni siihen, että rahaa tulee palamaan. Mä tarviin öö kenkii, huivii, farkkuu, puseroo (siis ei jeesus, kelpuutin varmaan seitkyt prossaa mun paidoista enää vaa reenipaidoiks), koruu, korvista, kaikkee, kaikkee, kaikkee..! Nii et ei mul muuta.

Täs on mun vaatekaappi-inventaario-perjantai-inspismusalistan hurmaavin biisi. Nukutaa hyvin. 

"Käykää ulos kehräten"

Muutkin on varmaan huomannu, miten kaunis meneillään oleva syksy voikaan olla. Auringonpaiste nousee ihan uudelle levelille, ku ruska tuo sitä jotenki toisella tapaa esiin, ja yöpakkaset huurruttaa puiden oksat ja pellot niin upeen valkeiks. Mä oon yrittäny nyt syyslomani aikana nauttia tästä kauneudesta, ja rentoutua, mutta jotenki tuntuu, että oon juossu paikasta toiseen, ja herätyskelloakin on joutunu käyttämään ihan liian monena aamuna. No, miks nyt niin? Mitä mä oon oikeen touhunnu ja kiirehtiny? Sunnuntaina mun joskus aiemminkin mainitsema pitkäaikanen ystävä tuli meille yöks, ja me vietettiin aikaa miten aina ennenkin, keittiössä. Se vaan on meille jotenki luonnollista syöpötellä ja laittaa ruokaa, tai leipoa. Tosin se leipomus oli todellinen epäonnistuminen. Maanantaina nukuttiin kolme varttia ohi herätyskellon. Ei se mitään, mä ehdin silti ihan hyvin hakkauttamaan mustetta mun kehooni. Jep. Kuvaa siitä myöhemmin. Illalla mä kävin vielä tanssiopistolla kattelemassa entisen "toisen kotini" meininkiä ja ihmisiä. Tiistaina mä löhöilin vaan sohvalla ja katoin varmaan neljä tuntia parasta kotimaista telkkasarjaa, Kimmoa. Suomihuumorissa on jotain niin surkuhupaisaa vaatimattomuutta, jee. Keskiviikkona menin yökyläilemään broidille - tehtiiin thaikkuruokaa ja katottiin leffa. Siinä välissä sen kaveri tuli ihka oikeen mäyräkoiransa kanssa (joka oikeestaan oli ihan sympaattinen, vaikken mä pikkukoirista yleensä välitäkään), ja sitten ne katos salille. Siinä välissä mun kaveri tuli kahvittelemaan pikasesti ja ihastelemaan kaupunginvaloja korkeuksista. Waau, mä kyllä iteki olin ihan haltioissani siitä maisemasta, mäkitornit ja kaikki...
Eilen aamulla mä istuin auton kyydissä kotiin päin menossa, ja radiosta tuli älkää unohtako toisianne. Mä ajattelin ennen aamukymmentä elämää Putron laulaessa taustalla, ja sain siitä yhtäkkiä kylmät väreet. Mä en tiedä, onko se yleistä saada kylmiä väreitä elämää ajatellessa - mietin ihan, että hui. Edellisiltana mä olin käyny diippejä keskusteluja elämästä, ihmisistä, itseydestä, ihmissuhteista, itsevarmuudesta, elämän arvoista ja monista muista ikuisista asioista. Näitä keskusteluja mä kävin mun ihan ensimmäisen tanssiopen kanssa ollessani sen luona yökylässä. Mun lokakuun teemana piti olla kiitollisuus, ja hups, se on nyt vähän jääny, mutta ihan asiaa sen enempää ajattelematta, Johanna on ihminen, josta mä vaan oon ihan jumalattoman kiitollinen. Se on seurannu mun kasvua kohta kymmenen vuotta, tanssijana, mutta myös ihmisenä. Jossu on aina jaksanu kannustaa ja tsempata mua, ja uskonu muhun. Ilman sitä mä tuskin olisin nyt Outokummussa matkalla tanssijaks. Sanonpahan vaan.
Loma on kohta läpitaputeltu, ja mä oon vielä enemmän rakastunu syksyyn, mitä aiemmin oon ollu. Vähän mua ehkä alkaa väsyttämään, mutta kyllä sitä jaksaa. Kävin äsken kuvailemassa. Sain mallinkin kuviin, tässä pari hassua otosta. Kiitti, moi.

P.S Ne rakastaa-ei rakasta kukkaset ei o vielä kuollu tohon pakkaseen.