Pelottaa sittenkin aina joskus

kerroin jostai Afrikan lapsiavioliitoista

hengasin Tompan ja Olgan kaa

ja oli pienii huoneit

taisin paeta jotain joku etti mua

ja joku poltti tupakkaa

kai mä pelkään

tosielämässä

jotain kuka veis mun vapauden

...murtautuu vainoo uhkaa

koska maailmanpahuus

se on vaa liian syvällä

© Selma

Painajaispäiväkirja

Perjantai 1. huhtikuuta klo 5:07

Me istahdetaan bussiin ja lähdetään reissuun. Saavutaan sillalle, jota pitkin noustaan. Sen pientareilla on puolikkaista ruhoista, nautojen takajaloista tehtyjä koristeita. Ne on maalattu mustiksi. Tai poltettu. 
Sillan jälkeen saavutaan sinne. Niitä on satoja. Kasoissa päälleikkäin. Toiset katsoo mua ilman silmiä, toiset ilman sitä lihaksiensa päällä juuri ollutta peitettä, josta tulee hieno matto jonkun lattialle. Ne katsoo mua ja toisiaan apua anoen. Mutta niillä ei ole ääntä, ei meidän maailmassa - ei ihmisten maailmassa. Aurinko paistaa, ja satamassa on thaimaalaisia paatteja. Mä seison laiturilla ja koitan olla astumatta avonaisen hevosen ruhon päälle. Haluaisin ottaa kuvan Facebookiin, jotta ihmiset näkis missä oon käynyt. Mutta en voi, se olisi liian raakaa heidän silmilleen. Maailman pahuutta ei saa tuoda julkisuuteen. Turistit käy silti katselemassa tuota paikkaa. Ajatus on musta absurdi. Te näette, mutta ette tee mitään? En liioin minäkään. Seison hievahtamatta ja kyyneleet valuu mun poskilta. Se hevonen on yhä mun edessäni laiturilla. Ketään ei kiinnosta sen mätänevän siinä. Ehkä sympatiasta mun polvet on auenneet. Veri valuu ja polte syvissä haavoissa sattuu. Empatiahaavat. Kun katselen ympärilleni, aitaukseen alkaa ilmaantua myös ihmisiä niiden muiden elävien kuolleiden, kuolleiden elävien joukkoon. Nekin katselee mua ja toisiaan. Anovat apua silmillään, mutta suutansa he eivät saa avata. Ei heidän maailmassaan. Heidän kuuluu olla siinä. Suurin osa on lapsia, reippaasti alle kymmenvuotiaita. Ainoat vaatekappaleensa on lanteilla olevat rievut. Muuta kehoa peittää palovammat. Olkavarsista näkyy lihakset ja säikeet - eikö sua tyttö satu, kun kerta hymyilet mulle? Ne ei edes tiedä, mistä mä tuun. Seison siinä laiturilla, satojen unohdettujen ja sorrettujen keskellä. Liikahtamatta. Aitauksessa vasemmalla suloinen kiharatukkainen, ehkä kolmevuotias tyttö katsoo mua kummastellen. Miettii miksi mä itken. Mä mietin, miksi se ei itke kun sen kasvot on arpien peittämät ja se elää täällä. Täällä, missä mä tänä yönä kävin, polvet ruvilla, katsomassa sitä paikkaa, missä inhimillisyyttä ei ole ja ruumiilla ei ole sieluja. 

Kun saan silmät auki, teitä ei enää ole. Mun ympärillä teitä ei enää ole, vaan ootte jossain kaukana. Piilotettu, tai jopa näkyvissä, mutta joka tapauksessa unohdettuja. Mä kokeilen polviani, ihan vaan. Ei syviä haavoja. Ei yhtään mitään. Mutta sitäkin syvempiä, kivuliaita ajatuksia ja mielikuvia. 

Ystäväni minä ja hän

Tää viikko alko taas supermasentavasti. Ulkona on koko ajan harmaata, valkosta, lumista, vähän ehkä loskaistakin, raskasta. Kouluhommia on joo, mutta ei sitä koko ajan jaksa/kiinnosta istua koneella tehden verbin taivutusta Perunakellarissa - oi flashback Kirkonkylän ala-asteelle johonki kymmenen vuoden päähän (c'mon taas ammattiopisto...).

Aamulla flow- ja yin-jooga, iltapäivällä powerjooga ja illalla rentouttava jooga. Joo, nyt on taas elämällä tarkoitus: Yoogaia. Päätin ottaa sen tälle viikolle kokeiluun ja voi miten mua oikein hymyilyttää. Niin kivaa. Nyt suunnittelen päivät livetuntien ympärille ja joogaan useamman kerran päivässä. Pupu pörrää ympärillä, pusuttelee mun polvia ja tulee tuhisemaan korvan juurelle. Söpö.

En tosin voi kieltää, että tää yksinolo tappaa mua vähän sisältä. Maanantain rutiiniksi muodostunut vesijuoksuilta: mä istun saunassa, yksin, ja ootan, että edes yksi ihminen tulisi sinne mun lisäksi, että olis vähemmän yksinäinen olo, ihan todella. Parempi olis, jos tulis useampi jotka juttelis toisilleen niin muistaisin, miltä kuulostaa ihmisen puhe.

Liian paljon ehtii myös vajota omiin ajatuksiin. Maailmantuskaan. Nukkumaan mennessä pimeys vähän pelottaa ja laitan turvalukon. Noin, nyt ei pelota. En voi lakata miettimästä niitä toisia tuolla, jotka saa oikeasti pelätä joka yö. On mulla onni, kun on turva. Painajaiset friteeratuista kissoista lautasilla - joo kyllä - valvottaa. Ehkä hieman liian monta, allekirjoituksia kipeästi kaipaavia, aloitetta pyörii mielessä. Pahuus, mikä ihmisiä riivaa, puistattaa. Ulina ja huuto kaikuu mun pään sisällä. Viattomat kärsii ja tuntuu, että en voi tehä asialle mitään.

Jos ei painajaiset, niin sitten unettomuus valvottaa. Viime yöt oon herännyt neljän aikoihin ja tuijotellut kattoa. Taas tätä. Ehkä kuudelta nousen. Enkä nouse, koska ulkona on niin masentavaa. Enkä sitä paitsi millään keksi, miten kuluttaisin niin monta tuntia siitä päivästä. Ehkä täytyisi kukkua sinne puolille öin, jotta uni kestäis vaikka edes aamu kaheksaan.

Onneks on uskollinen heinänpuputtaja jolle voi höpötellä. Kaikki on ehkä sittenkin ihan hyvin. Mutta oonko aivan kiittämätön, jos toivoisin silti vähän lisää sisältöä mun arkipäiviini..?

Ahimsa

Kello on vähän päälle ykstoista. Spotify soittaa mulle heleitä säveliä. Makaan kuolleen miehen asanassa tehtyäni itekseni tunteroisen joogaa. Tein eilenkin, jo ennen kahdeksaa. Keho tuntuu auenneelta ja hyvältä. Niin hyvältä, että ne kyynelkanavat poskien alla tuntuu enemmän olemassaolevilta. Jo ties kuinka monetta kertaa tää sama tunne. Vaikka se päälläseisonta ei nyt hetken tauon jälkeen mennyt yhtä sulavasti, kuin ehkä vähän aikaa sitten, mä en pettynyt itseeni - mä en tunne itseäni huonoksi. Ja se on quite something. Tiiän, että se menee hetken päästä.

Aiemmin mun syy olla tekemättä yksin joogaa oli "en osaa". Niinkun etten muista, että missä järjestyksessä mitäkin "sarjoja" vois tehdä etc. Oon niin orjallinen, että soveltaa en halunnut. Nyt luulen, että se oli vaan, etten uskaltanut. Olisin turhautunut ja ollut rauhaton, kärsimätön. Nyt ei oo enää kiire mihinkään. Päivät pitkät mulla on aikaa tehdä. Tajusin, ettei sen tarvi mennä just vaan vain sinne päin, kuhan nyt kropan linjat tietenkin säilyy. Eikä siinä näin aluksi tarvi olla mitään supersuper diippiä flowta, vaan voi sitä hetken funtsailla, että mitäs sitten. Naurattaa näin tää mun vakava asenne. Taidan heittää sen pois tehdäkseni elämisestä hieman mutkattomampaa.

En tiedä lähtikö tää innostus näistä uusista kotipöksyistä, joissa tulee superjoogi olo kaikessa boheemiudessaan ja monen kymmenen junassaistumistuntien aikana selailluista joogakuvista ja käyttäjistä Instagramissa ja Pinterestissä. Kun vertaan niitä tuntemuksia, mitä tulee katellessa jotain sporttisia fitnesslikkoja siihen, miltä tuntuu katsellessa niitä rauhaa pursuavia joogakuvia... Woah. Toisessa tuntuu, että vielä mäkin tohon pystyn joskus! Toista kattoessa mietin, että pysyispä mullakin meikit noin hyvin hikoillessa. For real! Ihan hirveetä tavallaan. Sit alan pohtia sitä joogan tarkotusta. Eihän se oo millään tapaa ulkonäkökeskeistä, mutta musta ne asanat sattuu nyt vaan olemaan mielettömän upeen näköisiä. Ja ei kai se oo väärin? Sen lisäksi, että jooga saa hyvän olon sisälle, se saa mut tuntemaan itteni kauniiks. Eikä mua enää kiinnosta tippaakaan muu maailma. Tai niinku et, kyykätköön muut tytöt salilla tuijotellen itseään peilistä, nyt mä voin tehä omaa juttua ilman, että tunnen itteni toisia huonommaksi. Mä oon löytänyt mun jutun, joka sopii mun keholle ja mielelle. Ainakin täks hetkeks. Ja hetkessä eläminen, sehän se on tärkeetä, right?

Namaste, ja uloshengitys. 

Päiväunia pakkasilla

Kaikesta huolimatta mä oon nyt kuitenkin melko tyytyväinen tän hetkiseen tilanteeseen. Kouluun ei tarvi raahautua, kun lunta sataa vaakatasoon ja pakkanen jäädyttää hiukset ja pipon. Vielä viime viikolla nukuin yhentoista tunnin yöunia, eikä yhä ysin aikaan valoton yksiö kannustanut nousemaan sängyn pohjalta. Musta tuntui, että olin nyt toistaseks tanssinut ihan tarpeeks. Tai ehken sittenkään yksinään. Ensin mun piti keskittyä pelkästään pakollisten äikän tehtävien alta poissaamiseen tän kuun aikana, mutta jaksoin kirjoittaa useamman tunnin ajan vain yhen viikon. Sitten tuli fiilis, että kaipaan sittenkin liikettä. Aamulla herään auringon kanssa samoihin aikoihin. Pistän Huomenta Suomen päälle ja juodessani aamukahvia se vaihtuu huomaamatta Kauniisiin ja rohkeisiin. Suljen telkkarin ja avaan Spotifyn. Olen kiireetön. Odottelen, että muut käyvät koulutunneilla, ja illan tullen vietettyäni koko päivän uusissa kotipöksyissä tai päiväunia nukkuen pistän kymmenen kerrosta lämmintä päälle ja lähden tanssimaan. Lihaksiin sattuu pitkästä aikaa. Ihanaa. Uskallan taas liikkua.

Mulla on nyt välivaihe menossa. Äiti sanoo, että oo kärsivällinen. Joku kohta loppuu ja sitten ollaan hetki tyhjän päällä. Toivon niin. Ettei oo sitä paikkaa, missä voidaan vaan olla. Ollaan muiden nurkissa. Hoidan vähän kissoja ja toivottavasti löytäisin jotain työtä. Haaveissa on. Se suloinen puutalo. Sinne tahtoisin. Kaikki vähän jännittää. Ei saa vielä puhua, mutta toivottavasti kohta saisi. Kunpa kaikki onnistuisi. Sitten kun kylmä alkaa kesän jälkeen taas hiipimään maata myöten tennareiden tukemiin nilkkoihin, me lähdettäisiin.