Seittemän tunnin autossa + bussissa istumisen jälkeen saavuin viime viikon perjantai-iltana Tampereen linkkuasemalle. Hymyilytti, kun systeri seiso tien toisella puolen punasissa valoissa. Ihanan kiireettömän viikonlopun aikana me kokkailtiin kesäkurpitsa-herkkusieni-tofupöperöä ja alusta loppuun homemade pizzaa (hippi kasas spelttipohjansa päälle pestoa, herkkusieniä, paprikaa, tuoretta sekä aurinkokuivattua tomaattia, artisokkaa, ja lopuks rucolaa ja saksanpähkinöitä), lounastettiin vegaanirafla Gopalissa, jossa tuun tästä lähin käymään joka ainoa kerta, kun Tampereella vaan täytyy saada syödäkseen, istuskeltiin kissakahvila Purnauskiksessa, josta löyty myös vegaanille suklaawhoopie tyrmistyttävän aidonmakusella, niiiin hyvältä maistuvalla vaniljariisijäätelöllä, soiteltiin sähköurkuja (systeri soitti, mä myhäilin vierellä neljän kahvikupillisen verran), "pelattiin" Sims 4:sta ja MasterChef-lautapeliä, käytiin kattomassa Siperiassa tanssia, naureskeltiin We're the Millers- elokuvalle ja ehkä kaikista ihanin juttu: katettiin molempina aamuina aamupala, jota en o moniin vuosiin oikeesti tehnyt. Miten joku niin arkinen asia voikaan tuoda sellasen hyvänolontunteen?
Tuli sunnuntai ja istahdin taas bussin penkille. Perillä järjetön nälkä ja vessahätä. Tyhjältä, kuolleelta ja hiljaselta tuntuva kaupunki - tuli outo olo. Seuraavat kolme päivää mä treenasin pakaralihaksia kävellen vesitornin mäen paristi päivässä ylös jatkaen matkaani aina ylimpään kerrokseen asti. Ai että, miten mukavalta tuntukaan leikkiä pari päivää naista, joka kokkaa töistä tulevalle miehelle: kattaa pöytä ja tuoda lautanen nenän eteen itsestäänselvyytenä. Kuinka kiva olikaan ilahduttaa toista, kuinka paljon merkityksellisempää kaikesta tuli, kun ei hitto syönyt yksin omassa luukussa läppärin tai töllön ääressä? "Aletaanko kämppiksiks, mä voin laittaa ruoat?" mä ehdotin. Energisyys ja aktiivisuus tarttu siitä, koska mä en varmaan ikinä pääsis yksinäni kaheksan jälkeen illalla salille. Varsinkaan kaupungissa, jossa pelkään törmääväni tuttuihin, jossa pelkää sitä ihmismäärää niissä laitteissa. Hah, hyvinhän se meni. Musta tuntu hyvältä. Se elämänrytmi ja meneminen, asenne. Hitto, kun ei asuis pelkän kanin kanssa.
Kiireenhän mä sain tietenkin itelleni järjestettyä, mutta kun ei sen viikon alettua tarkotus ollukaan enää relata. Pieni sininen leluauton näkönen fiasko ehti kuitenki karauttaa vesitornin parkkikselle, ja mua alko heti hymyilyttään.
Niin siis, se syyhän oli lähtee tekee kouluhommia - makes sense, ei ehkä monille, mutta mulle itelleni kyllä. Pääsin ku pääsinkin alkuun homman kanssa, ja tänään huomasin saavuttaneeni biisin viimesen nuotin, joten ei tää matka tainnut ihan hölmö ratkasu olla, rohkenen väittää. Ristiriitaset fiilikset kyllä velloo yhä mun sisällä omasta tanssijuudesta, pirulaiset ne ajatukset, jotka latistaa itsetuntoa. Vihastuttaa. Kun pitäs riittää itelleen, vaikeita juttuja.
Oon taas kotona. Tuntuu paljolta, ja samaan aikaan en tiiä yhtään, miltä tuntuu. No, tänään tuntu ainakin hyvältä kiireettömyyden tunne teekuppien äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti